Leo Salmela





Taivashetkiä Lapin erämaassa.

Sky moment in wilderness of Lapland.









Ikipetäjä Lapin erämaassa.
The old pine tree in wilderness of Lapland
Marraskuun 3 päivänä vuonna 1967 päivä oli perjantai ja oli todellinen vastoinkäymisten ja koetusten päivä.

Niihin aikoihin elettiin maassamme ja etenkin Lapissa murroskautta. Oli massiivinen työttömyys ja kun myös Metsähallituksessa siirryttiin vakituisessa työsuhteessa olevien ammattimetsurien käyttöön ja sen myötä pienviljelijävaltaiselta maataloudelta loppui sivutienestimahdollisuus, tuli monen asutustilan kohtaloksi lautojen naulaaminen ikkunoihin ja lähtö Ruotsiin paremman elintason toivossa. Sinne Ruotsiin lähtivät myös kotiperältäni lähes kaikki ikäiseni, mutta minulle kävi kuin sille kuuluisalle metsolle meren rannalla: "Kotimaahani jään vaikka äimiä nielisin"; ja niinpä yritin järjestää itselleni tienestimahdollisuuksia pienimuotoisilla laveranssihommilla.

Sinä syksynä laveranssisavottani oli eräs niittypalsta Haaraojan varressa Luostotunturin suunnalla ja sinä syksynä minulla oli myös elämäni ensimmäinen hirvenkaatolupa, joten vuorottelin työpäivien ja hirvenpyyntipäivien välillä ilmojen mukaan ja sinä perjantaina piti olla työpäivä, mutta toisin kävi.

Kaikkein ensimmäisin vastoinkäyminen sinä perjantaina oli kun olin matkalla työmaalleni ja loikkasin suhteellisen kapean Haaraojan yli, niin kuin jo lukemattomat kerrat ennenkin. Kuitenkin kävi, että jalkani lipesi lumisella ojan törmällä ja tipahdin puroon niin, että molemmat jalkani kastuivat reisiä myöten ja kengät täyteen vettä. No. Tein suuret roitotulet ja kuivattelin vaatteet, johon hommaan tuhraantui työpäivää parisen tuntia, jonka jälkeen yritin aloittaa työhommat, mutta moottorisahani oli päättänyt teniä eikä suostunut käynnistymään millään opilla. Tämän sahani kanssa tein työtä tunnin, tein toisen, mutta mitkään konstit eivät auttaneet; ja kun päivä oli kääntymässä iltapäiväksi, nostin sahani kannon päähän odottamaan parempaa päivää ja päätin lähteä hirvenpyyntiin, josko se luonnistuisi paremmin.

Ennen lähtöni keitin vielä kahvit ja kahvit juotuani lähdin seuraamaan hakkuualueen kautta joskus aiemmin menneitä hirviä. Kuopat lumessa kertoivat, että hirvet olivat olleet liikkeellä, mutta edes kulkusuuntaa näistä jäljistä ei voinut päätellä ja niinpä muistelin mistä päin viimepäivinä oli tuullut ja niin lähdin kulkemaan vastatuuleen. Parisen kilometriä näitä vanhoja jälkiä seurattuani jalkani upposi suonsilmäkkeeseen, mutta en alkanut enää vaatteita, kenkiäni ja sukkiani kuivattamaan vaan jatkoin jälkien seuraamista.

Nämä hirvenjäljet menivät Kurtsiojan varteen ja Kurtsiojan vartta latvavesiä kohti. Menivät lähelle Vuovaaraa, josta kääntyivät pohjoiseen. Vuovaaran laitamilla suon laidassa yksinäinen metso kurkisti pienen kuusen takaa tulijaa ja nousi lopulta siivilleen, mutta kun hirvien jäljillä olin, metso sai mennä menojaan. Tämän suon yli jälkiä seurattuani tuli vastaan kapeahko pajuinen hetekuru, jonka yli pienen kumpuun päästyäni totesin, että tämä kumpu oli täynnään tuoreita hirven jälkiä ja niinpä herkistin aistini valppaimmilleen.

Päälläni oli täysin valkoinen lumipuku ja täysin valkoisessa lumisessa metsässä saatoin liikkua suhteellisen näkymättömästi ja pehmeässä lumessa kuulumattomastikin. Kello oli jo puoli neljän kieppeillä ja luminen erämaa alkoi jo hämärtyä kun pääsin kosketuksiin näiden hirvien kanssa, mutta ensikertalainen on ensikertalainen ja tein elämäni töppäyksen ja niin nämä hirvet meni menojaan ja lähtö oli sitä luokkaa, että niiden hirvien perään oli turhaa enää lähteä ja mieliala oli sen mukainen. Tämän lisäksi pimeä oli tulossa ja kotiinkin liki 10 kilometriä umpista, joten oli suunnattava kämpälle yöksi.
     Vuovaaran rinteelle päästyäni tympi sen päivän vastoinkäymiset tosissaan ja kun tämän lisäksi olin rättiväsynyt, istuin ison aihkipetäjän juurelle. Nojasin selkäni paksuun petäjään reppuineen ja kivääri oli poikittain polvieni päällä. Mieli oli todella maassa ja tuntui, ettei sinä päivänä olisi kannattanut nousta sängystä ollenkaan - olisi säästynyt monelta vastoinkäymiseltä, useiden tuntien turhalta hirvien jäljittämiseltä ja tämän lisäksi meni se metso, sekin kun olisi ollut pieni lohtu sille vastuksien päivälle.

Ympärillä oli luminen täysin valkea erämaa. Suuret korkeat vaarakuuset, jykevät aihkipatäjät ja paksut ikihongat kurottivat latvansa kohti taivasta, jonne oli syttyneet ensimmäiset kirkkaat tähdet. Siinä istuessani en edes ajatellut mitään, olin vain hiljaa ja aistin sen ympäröivän todellisuuden ja jostain syvältä sieluni syvyyksistä kumpusi kansakoulun laulukirjassa ollut Otto Kotilaisen runoilema laulu:

"Lumikorpien tyyni ja mahtava yö,
puut korkeat taivasta halaa.
Yli maisten varjojen palaa,
ikitähtien ääretön loistava vyö".

Nämä laulun sanat olivat siinä hetkessä ja siinä ympäristössä todella elävää todellisuutta. Korotin katseeni korkealle tähtitarhoihin, joita tähtiä syttyi pimenevässä illassa yhä enemmän ja enemmän sitä mukaa kuin päivänkajo lännen taivaalla painui horisontin taa.

"Ylös kääntyvi hengen etsivän tie,
väre puhtahin sydämen täyttää.
Maan taistelot pieniltä näyttää,
yön hartaus haavehet kauaksi vie".

Siinä istuessani taas kerran ajatukseni ja sydämeni kohosi ylös Jumalan puoleen, siihen iankaikkiseen todellisuuteen, jonka olin jo niin monet kerrat saanut kohdata ja siinä pitkän ajattomuuden, tunnin - ehkä kaksi - istuessani jokin minussa yhtyi johonkin suureen ja iankaikkiseen todellisuuteen ja siinä istuessani koin todella ihmeellisen olotilan ja vielä ihmeellisempi ja ihanampi oli kokemukseni kun viimein nousin kävelläkseni kämpälle. Tuhannet ja taas tuhannet tähdet loistivat muutoin täysin pimeällä taivaalla ja Linnunrata loisti täydessä kirkkaudessaan. Tähtien kirkkaus oli niin suurta, että koko Vuovaara oli hämyisän valoisa ja näin kävellä tähtien loisteessa kämpälle; ja siinä kävellessäni oloni oli niin kevyt ja ihana, että tuntui kuin jalkani eivät olisi koskettaneet maata ollenkaan. Kaikki päivän vastoinkäymiset ja mieliharmit olivat unohtuneet ja oli todella mahtava olla.

Kämpälle päästyäni keitin kahvit, laitoin vähän ruokaa, ja kun polttopuitakin oli monen yön tarpeiksi, minulla oli aikaa ajatella kokemaani kosmista kokemusta. On olemassa jotain sellaista, jonka ihmiset pääsevät vain harvoin omakohtaisesti kokemaan. Kokemaan oman henkisen minänsä ja kokemaan sen universaalisen todellisuuden, joka on kaiken ajattelun ja tietoisuuden yläpuolella. Rippikoulua armeijassa kenttärovasti Muukkosen johdolla käydessäni mieleeni oli jäänyt kenttärovastin sanat: "Kun ihmiset menevät kauas, tulee Jumala lähelle" ja siellä erämaan hiljaisuudessa, mihin ei kulunut edes auto jyry, ihmiset olivat todella kaukana ja niinpä siellä oli Jumala todella lähellä.

Erityisesti mielessäni pyörivät myös Otto Kotilaisen runoilemat sanat: "Väre puhtahin sydämen täyttää".
     Ajattelin, kuinka valtava rikkaus ja arvo ihmiselle on puhdas ja loukkaamaton omatunto Jumalan ja ihmisten edessä. Miten kevyt ja hyvä on olla kun tunnolla ei ole enempää hirvien salakaatoja kuin muitakaan rötöksiä eikä tarvitse pelätä enempää erä- kuin muitakaan poliiseja. Miten mahtavan hyvä on elää ja olla kun ei ole riitoja kenenkään kanssa ja niinpä siitä kämpän ovesta olisi ollut tervetullut niin poliisi kuin kuka muu tahansa eikä ketään tarvinnut karttaa ja arkailla

Näissä syvällisissä ajatuksissani ja kokemuksissani puhalsin lopulta kämpän pöydällä olleen lyhdyn sammuksiin ja pistin reppu päänalusenani nukkumaan laverilla olleelle hirven taljalle. Tuli humisi kaminassa, joka säteili kämppään lämpöä ja kaminan luukun ja kannen raoista tulevat valokiilat leikkivät iloista leikkiään kämpän seinillä kun vaivuin todella rikkaan ja kokemisenarvoisen päivän päätteeksi sikeään ja levolliseen yöuneen.

"Lumikorpien tyyni ja mahtava yö.
koko luonnossa tuntuvi taivas.
Sydän unhoita arkiset vaivas,
Yön suuressa rauhassa tyyntyen lyö",

runoili Otto Kotilainen lopuksi.
5.11.2002

In 1967 the 3rd day of November was Friday and it day was the real day of adversities.

About that time was lived in our country and especially in Lapland, at critical period. In our country was big unemployment and when in the Metsähallitus the situation was changed so that job was available only to the professional woodsmen. In practice this change meant it that on many small farms ended the opportunity to the temporary job and to auxiliary earnings. When the secondary incomes had ended, many had musted to nail the boards to the door and to windows and to leave to work to Sweden. Also almost all young people left for Sweden from my home area. I stayed however in my native country. This was my home country and I wanted be faithful to my fathers' country.

My own situation was the fact that the community was not able to offer me any work. Because of this I arranged income for myself from the small forest jobs. I bought trees the landowners’ from small forests and get them for the roadside and sold the timber to the companies. The money incomes were not big but this way I had work my in an own country.

In autumn in 1967 my forest job place was a meadow forest by the small rivulet, near Luosto fjeld. This autumn on me was also first permission for the elk's hunting. Work weeks I lived in small lodge in wilderness. I was days in the forest job and in addition I hunted also an elk. In wilderness I was with my dog, Hupi, which was really good companion and its autumn’s I will come to remember all up to end of my life.

On that Friday my purpose was whole day to be in job but differently went. The first one adversity was it when I was on trip to job and I jumped over small rivulet. On the rivulet my foot slipped and I dropped into rivulet. My both foots they became wet and my boots had filled on water. Because of this I built a big campfire and dried my piece of clothing. The time for the drying of clothes elapsed almost two hours after which I tried to begin work. That time my motor saw had decided however to be on strike and did not agree to start to any to cooperation. Motor saw I tried to repair for a long time but it did not start to operate and eventually I began to cook of coffee.

The clock already was over noon when I drinked coffee. After this I left to hunt the elk in that hope that it would succeed better. The holes in snow told that on the cutting area had been several elks, but from these traces I was not able to conclude at all a direction of movement, so I reminisced from where it had been blowing as last days and so I started to go to the adverse wind. When two or three kilometres I had traced, these the old traces I followed, they went to the edge of a swamp. There my leg sank into the boghole and became wet, but I did not begin to do the fire my to dry my clothes, my shoes and my socks, but I went following traces of elks.

These elk traces went ashore to small brook and from it they went toward upper current. I traced the elks, which went near Vuovaara in which they turned toward to the north. On swamp in the edge of Vuovaara, the lonely capercailzie peeked from behind a small spruce and it rose eventually to flight.

However, when on the elks' traces I was the capercailzie was allowed to go its own way. Over this swamp to north after tracing elks I arrived to narrow watery valley in which willows grew. When I had walked via this valley and had come to a small hill I noticed that this hill was full of the elk's traces, what were quite fresh and I went extremely carefully. I was wearing a totally white snow dress and in a totally white snowy forest I walked invisibly and also silently in soft snow.

It was a half past three in the afternoon and the snowy wilderness began already to get dimmer when I got to see these elks, but I was unaccustomed and I made real mistake. These elks escaped at such a speed that after their elks it was unnecessary for me to leave still and my mood was in accordance with it. I had been depressed. In addition to this, it was dark coming and home journey near 10 kilometres in thick snow so I had to walk into lodge for a night.
     My after having got to the Vuovaara, I was really depressed its day’s from adversities. In addition to this, I was tired of thoroughly and I sat to the root of the big old pine tree. I leaned on the thick pine tree of my back and the rifle was crosswise on top of my knees. I had the mind in the country really and it seemed that it would not have been worthwhile to rise that day from the bed at all. I would have been saved from many adversities, from the unnecessary tracking of the elks of several hours and in addition to this, that capercailzie escaped. It capercailzie when would have been the small solace its day to the resistances.

Around was snowy and totally white wilderness. Many long spruces and massive old pine trees and the thick pine snags elevate towards the sky of their top; where there were the first clear stars, which had lit. I sitting in it and I thought of nothing. I was only quiet and I feeled reality around and from something my soul from the depths rised to my minds the song, which had been in the songbook of the school. The words into this to the song is written By Otto Kotilainen,

In the first stanza of this song the poet describes the moment of the night in the snowy wilderness in which the high snowy trees raise top of theirs towards the sky. Likewise the poet describes how forever the shining stars radiate above trees’


These words of the song were a reality on it on moment and in it in environment. I lifted my look onto the star sky and I admired clear the stars, which lit more and more when the daylight descended behind the horizon in the west.

In the second stanza the poet describes his song how in the silence in night the spirit of the human being looks for a connection to God under an open star sky. Likewise the poet describes how the heart of the human being becomes sensitive to the cleanness. The poet also describes that the battles of the world will look insignificant of the night in big and devout moments when the thoughts have risen to God.

These words written by the poet were my reality in that moment when I am sitting on the root of the old pine tree. I admired a clear star sky and thought big size of God. I thought how small everything is next to the size of God. I perhaps stayed on my place for an hour or two and in that moment something in me united with big and high one and I was allowed to experience a wonderful experience. All earthly life disappeared with this meeting from my consciousness and I had united with everlasting God. The adversities were forgotten and I felt really good.

Eventually I rose from my place and started to walk onto lodge. Milky Way shone in its full clarity and the star sky gleamed so that I was able to walk to the lodge in the shine of stars. My being was really good to be that felt like feet did not apply to the country at all. When I had arrived into lodge I made the coffee and made a little food. Now that there was enough firewood, I had time to think own cosmic experience.

In the universe is something, which the human being seldom is able to experience. The precondition for the cosmic experiences is the fact that the human being reaches the connection to an own one into himself to an internal one. When the human being does not have time to for examining of his deepest feelings the cosmic experiences cannot be experienced either. When I stayed long time in silence in a snowy wilderness, I had been in the connection to the own internal ego and through it also to a cosmic god. And the experiences of this kind are never forgotten.

The words written by Otto Kotilainen were especially in my thoughts: "the ripple virtuous takes the heart."

I thought, how well is to be when on the conscience are not elks’ poaching or others criminal offences. One does not need to be afraid nothing in regard to police or others human beings. In these my in thoughts and my in experiences I blow out lantern’s, which was on the table of the lodge. In the lodge was wide bunk and a dried elk's pelt was a mattress. I did pillow my rucksack and I place an elk’s on pelt to sleep. Fire flames soughed in oven, which gave into lodge warmth and oven’s hatch’s and lid’s from chink comings light wedges play cheerfully to walls of the lodge when I sank eventually of really after rewarding day to deep and calm sleep.

In the third stanza the poet describes his song how the sky feels in the silence of the wilderness in the whole nature. And how can the heart one forgets the ordinary from the trouble and it can calm down for the night in big peace.

Translation 20.6.2009

Kansion otsikkosivulle
Invalidiyhdistyksen kotisivuille.