(Osa runoista julkaistu aiemmin Sompio-lehdessä)
Huom. Kuvien lisäykset ylläpitäjän.
Ilmapiiri
Puheilla, lauluilla, sävelillä,
joiuin ja runoin juurrutettiin
ohrapellolla entisellä.
Olosuhteisiin sopeutunut, lyhyessä tanakassa varressa,
myrskytuulessa vain lainehtinut,
lakoontumaton kullankeltainen vilja raivaajan.
Ponkun, Magga –isännän ja kumppaneiden valtavat tokat,
parasta pailakkaa tuottaneet.
Olosuhteisiin sopeutuneet,
omassa rauhassa, kodin, koiran ja pyytövälineiden.
Kädentaito, kera kielen ja kulttuurin,
tilaa meille kaikille täällä.
Jokisuulta esteet poistettiin,
punalihainen pääsi Sompioon.
Miten ilmaista se ilmapiiri
ohrapellolla entisellä.
Se ei onnistu täällä, vuoristossa Andalusian.
Siihen tarvitaan Nattaset ja Kiilopää,
aurinkoinen lämmin kesäpäivä,
tuulta niin, että sääsket ei haittaa.
Siell’ käsikädessä jos kävellä saisin,
eväänä kuivaliha kera kahvin ja heteveen.
Siell’ omia runoja lausua Sinulle uskaltaisin
laulaa laulun ja omaperäisen joiun,
Ponkun ja ahman ilmoille kaiuttaisin.
Siinä vaiheessa alkais’ ehkä,
ilmapiirikin sanoiksi taipumaan.
Vain vaadin, joka vasansa tunturituulessa
räkältä hetkeksi suojaa
sen nähdä ja kuulla sais.
Sompion erämaata Kaunispäältä katsottuna.
Vasemmalla horisontissa Kiilopää ja keskellä Nattaset.
Kuva Seija Salmela
Hillasoita tunturien maassa. Kuvat Leo Salmela
Hillasuolla
Tästä nautin lähes itseni pyörryksiin,
kun soita saan rämpiä uuvuksiin.
Ei kohtaa silmä kelloa, ei aikaa,
kaikki on samaa ihanaa taikaa.
Ei erota sitäkään, onko päivä vai yö,
ei huomaa myöskään, jos hyttynen syö.
Se on tää kuume hillojen perään,
se nostattaa hien, kohta kun herään.
Ei aurinko polta, ei piiskaa sade, ihmisen toisen jos nään, olen mä kade.
Se sama kuume ja kateus on tuttu tauti,
ei kukaan vieraan läsnäolosta siellä nauti.
On oltava maastoon sopiva vaate,
jos ääniä ihmisen kuulee, on pantava maate.
Ei missään nimessä muille voi näyttää,
että hikipäässä suolla ämpäreitä täyttää.
Vaan useimmin kuitenkin saan olla yksin, erämaan ja hiljaisuuden kanssa sylityksin.
Tätä ihanaa kuumetta poden mä kesän,
talveksi poistuu, mut jättää pesän.
Saan muistella taasen aikoja suolla,
kun hillamehua janoon sain käsistä nuolla.
Harva elämys voi olla niin antoisaa,
kun hilloja poimia ja taivaltaa.
Saan sieltä lähes kaiken, mitä vuodeksi tarvitaan,
hyvän kunnon ja mielen se tuopi mukanaan.
Jos kipinän tällaisen saanut oot,
niin kummallinen sinä muista oot.
Nyt hyräilen vain: Ei haittaa sade, ei sääski syö, on ihanaa mulle tää ahneen työ.
Se pitää mut vireessä arjen yli,
niin antoisa ja mahtava on suon syli.
On aurinko luonut tään luonnon hyvän,
sitä suutelen hiljaa ja kumarran syvään.
Vesi
Taas täällä kaloja pyydän
ja itsestäni sanoja syydän.
Vesi on vanha elementti,
se Sompion navan peitti.
Elinkelpioset viljelysmaat, metsät
ja porolaitumet olemasta heitti.
Korvanen ei ois koskaan olemasta lakannut,
tieto ja teknologia sinne ois pakannut.
Pellot ja poromäärät siel paisuneet ois
ja elämä terveesti sykkinyt ois,
eikä Korvasen geenit sieltä hävinneet ois.
Muutkaan kylät ei ihan tyhjiksi jääneet ois,
vaikka nuorisoa sieltä paennut ois:
ja Tipatohovin neuvot siellä säilyneet ois.
Sompio seurana on kyllä,
tulevienkin polvien yllä;
voimaa antaa historiikki
ja perinne velvoittaa.
Juhlassa Uulalan perustajajäsen
sanan säilää käytti, sillä mieltään näytti;
Miten jokiyhtiö valtaansa käytti.
Nämä asiat mielessä velloi,
rannalla Kuukkelinmaan.
Kansion otsikkosivulle
Invalidiyhdistyksen kotisivuille.