Korvasen kansakoulu ja asuntola olivat meille köyhille hyvä paikka. Aamulla herätettiin kahden lakanan välistä, kahdesti päivässä lämmin ruoka ja iltapala. Kurikin, (rakkaus ja rajat) oli näin jälkikäteen ajateltuna todella hyvä.

Kerran taas asuntolanhoitaja yllätti meidät vääriltä jäljiltä ja vei siitä tiedon koulun johtajalle. Siitä seuras puhuttelu; olimme tehneet ”rikoksen”.
     Tämän ”rikoksen” saimme sovitettua auttamalla talonmiestä halkohommissa ja kantamalla ylimääräisen viikkovuoron maitoa Sammelista asuntolaan. Maidonhakureissulla iltalypsyn aikaan saimme käydä jonkun kerran navetassa. Siellä naurettiin makeat naurut meidän jutuille.
     Rangaistus oli sovitettu kun tehtiin päätteeksi Ponkulle pari tuntia hellahalkoja. Tämä halontekoreissu olikin antoisa. Ponku otti meidät iloisesti töihin ja anto meille sopivan urakan, jonka saimme ennen pimeän tuloa tehtyä. Kahvistelun jälkeen sain kuulla Ponkun ja ahman välille kehittyneestä ristiriidasta:

Ahma - poronhoitajien vihollinen syksyisessä erämaassa.
Kuva poimittu netistä.

Ahma oli vierailut Ponkun tokassa, ovelasti paksun lumen aikana, poroilla kun on silloin liikkuminen hankalaa, ahmalle edullista. Ahmalle oli tapana paksussa lumessa hyppäyttää poro väsyksiin ja hypätä selkään, purra kaulasta, siitä nikamasta, josta parhaiten halvaantuu.
     Oli tappanut useita, enempi kuin oli tarpeen. Tämmöiset jäljet nähtyään, ja tietäen kokemuksesta petojen käyttäytymistavat, oli alkanut Ponkukin paahtamaan mettäsuksia ja voitelemaan omilla voiteillaan, ootellen sopivaa rävää. Kun se siltä näytti, puhdisti aseen ja pakkas laukun ja lähti poroeloaan katsomaan sillä silmällä, että, jos tuoreille jäljille päästään niin perään lähdetään, ja niin kävi.
     Sopiva keväträvä kun kantaa suksimiestä, mutta paakkuuntuu ahman karvoihin ja käpäliin, hidastaa sen kulkua ja tekee kiireestä hankalaa. Ahma puhdistaa kyllä itsensä, kiskoo kynsin hampain karvat ja käpälät lumipaakuista. Siihen menee aikaa, ja siksi monet kelit kokenut Ponku ootti sopivaa rävää.
     Rupiaman (tunnin) hiihdettyään Ponku oli päässyt näköetäisyydelle tietäen, että kovalle lumelle tunturiin on matkaa eikä iltakylmäkään, eikä pimeä, ehdi ahmalle apuun. Tottuneena, jäntevänä nuorena miehenä tiesi jo siinä vaiheessa kumpi on voittaja, toisinkin kun oli käynyt.
     Nyt ahma oli ryytynyt lumipaakkuihin eikä puhdistamiseen ollut enää aikaa. Hätääntyneenäkin oli osannut ovelasti hakea ison ja tiheän kuusen ja piiloutua puolipuuhun hyvin. Tämä ahma ei käynyt enää Ponkun tokassa.

Elettiin 1900-luvun alkua. Siihen aikaan antoi laki oikeuden suojella omaisuuttaan pedoilta. Runsas ahmakanta oli jäänyt Sompion itäpuolen kairoja katsastamaan, siellähän oli runsaasti syötävää, poroja.

Elettyä elämää siirrettiin syntymäpaikassani nuoremmille muuallakin kuin pirtissä. 13-vuotiaana pääsin oppipojaksi tuohukselle. Kokkapuun nokassa joen pohjaa valaisi yleensä tilley-lamppu, mutta tällä kertaa parilassa loimusi tervasjuurakot. Kun oli saatu seuraavan päivän ruoka veneeseen, pääsi oppipoikakin arinanvarteen. Ja kun hutiloimisen jälkeen alkoi kala viimein tarttumaan arinaan, se palkittiin jopa siten, että vene rantautettiin, keitettiin kahvit, luvattiin pienari ansapoluille ja muisteltiin menneitä:

Kuukkelinmaan reunalla on asunut Kuukkelin Antin perheen lisäksi kolme Mikko Aleksanteri Alarieston (Rieston Aleksin) tyttöä perheineen, yksi heistä mummoni Adolfiina (Fiinu), s. 1880 Riestossa. Monenlaista kanssakäymistä siellä on naapureiden välillä ollut. Mummoni oli kerran kantanut säkissä kolme kanaa Kuukkelin kokolle poljettavaksi. Tämä on yksi paljon iloa ja tarinoita poikinut tapaus siellä asuvien keskuudessa.
     Oli eletty hauin kutuaikaa. Hilta-täti oli taas kerran tullut säkki kainalossa siskonsa Fiinun luo tarinoimaan. Siitä lähtiessä oli tuuminut, että ottaa risuja aijanvierestä säkkiin, ettei tarvitse talvipuita polttaa. Ja kun oli säkkinsä aukaissut niin kolme ulkosalla kuopivaa mummoni kanaa oli tormannut säkkiin. Hilta näkemäänsä enämpi kuin ihmeissään siskolleen selittänyt. Mummo oli vain tuuminut, että taitaa niillä olla kevättä rinnassa kun säkkiin yrkivät ja hakenut säkin sanoen: ”Vien ne Kuukkelin kukolle poljettavaksi, edellisestä kerrasta on kulunutkin jo vuosi” Kukko oli ottanut säkissäkin tuodut kanat.
     On siellä Rieston Aleksi setänsä ”Polvarin” Jaakon kanssa ottanut lakin päästään nähtyään syksyllä aurassa lähtevät, ja samoin elein keväällä tulijat toivottanut tervetulleiksi. Isommat Rieston jängille, pienemmät räystään alle.

Sompiojärvi Nattasen päältä katsottuna.
Kuvannut Seija Salmela

Sompion kairoille jutasivat saamelaissuvut Norjasta. Matka kesti kolmatta vuotta. Mukana heillä oli toistakymmentätuhatta poroa. Uudet tulokkaat, Magga, Ponku ja Hirva Niila, näkivät Nattasen päältä Sompiojärven. Järven rannalle tulijat rakensivat kodan. Sitten miehet hajaantuivat kukin tahoilleen asumaan suurta erämaata. Saamelaisilla ei kuitenkaan ollut Suomen kansalaisuutta. Heidän tullessaan elettiin suuriruhtinaskunnassa ja Venäjän tsaari määräsi, että kaikkien, joilla ei olut Suomen kansalaisuutta, oli muutettava pois. Magga isäntä lähti Rieston Aleksin luo. Aleksi hoiti kyläkunnan luottamusmiehenä yhteisiä asioita. Häneltä Magga pyysi apua. Rieston Aleksi arveli, että ehkä tästä selvitään ilman muuttoa. Magga antoi Aleksille monta tuhatta Norjan kruunua ja Aleksi lähti alamaihin, Ouluun, jossa oli tsaarin lähin virkamies, kuvernööri.
     - ”Ne on taitavia paimentolaisia ja tulevat toimeen suurissa erämaissa. Ei heistä ole keisarille vaaraa”, selitti Aleksi. Kuvernööri lupasi, että jos saamelaiset käyvät vannomassa itsensä Suomen kansalaisiksi, he saavat jäädä ja Aleksi palasi tyytyväisenä viikkojen matkaltaan. Kuultuaan Aleksin terveiset, Magga isäntä arveli, ”että kun niin vähällä keisarin herroista selviää, hän saattaa käydä vannomassa vaikka kahdet valat”. Siellä on kaikinpuolinen omaperäinen elämäntapa kukoistanut siihen aikaan. Jopa itsenäisestä Suomesta on haaveiltu vakavasti koko Sompiossa.

Vuosikymmeniä myöhemmin mummoni vainioilta, joka on Lokan altaan alla, nousi pitkän kiskomisen jälkeen verkkoni alapaulaan sotkeutunut tuttu aijanseiväs. Sitä katsellessa tuli niin kummallinen tunne, että sitä en osaa sanoiksi pukea. Tämä aijanseiväs kertoi minulle paljon lapsuuden ajan heinäpouvista, perunamaan hoidosta, hevosella ratsastamisesta, mustikka ja puolukkamaista, saalista antavista metton ja riekon ansoista ja aiemmin eläneitten elämäntavoistakin.
     Uudestaan sitä aijanseivästä katsellessani syvennyin menneisyyteni (48 vuoden taakse) niin syvällisesti, että näin tapahtumat ja tunsin jopa hajut ja tuoksut. Kun siinä viimein aloin katsella ympärilleni, huomasin, että vieno tuuli keinutteli venettäni Kotiselän jänkälettoa vasten. Aijanseipään jätin siihen, noin komen kilometrin pähän nostopaikasta. Mutta muistojani en pystynyt jättämään.

Yli puolet asukkaista oli altaan rakentamisen kannalla Kuukkelinmaassa. Oli sanonta: ”Rahita rakas Imatra” (Jokiyhtiö).

Synnyinseutuni materiaalisesti köyhäkin, on yksi elämäni tärkeimpiä kiintopisteitä. Paluu synnyinseuduille vuosikymmenien jälkeen oli tämän aijanseipään kautta riipaiseva kokemus.

Sompiossa ja varsinkin Riestossa oli omaperäinen elämäntapa. Raotan sitä vähän tällä "isollajäniksellä". Syksyllä kun ilmat jäähty, saamamiehet otti, kun mettä anto ylimääräiset, taitavien käsien kautta ladon orsille säilytettäväksi. Hildakin oli saanut kevättalvella lavan, kun ne veljensä Alapertin syksyllä teurastamat lammas ja vasikka oli syöty. Sellaista mielipidettä siellä edusti moni muukin kuin Hilda, että tämä mummoni isoisän veljen "Polvarin" Jaakon (1823 - 1880) alulle panema perinne tulisi säilyttää. Kävi kuitenkin niin, että allashuhuista tuli totta. Jokiyhtiö alkoi ostamaan maita, ja niin päättyi tämä isojäniskulttuuri puoli vuosisataa sitten. Jaakko on ollut persoonallinen, mutta niin on ollut esi-isänsäkin, Paavali Pelkonen.

"Isojänis". Kuva Leo Salmelan

4. Hevosemme Lise

Elettiin vuosilukua 1950, kun isäni möi kaksi lehmää, joiden nimet olivat Sointu ja Somikki. Niitä oli käytetty evakossakin, sotaa piilossa. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että Riestostahan ei olisi tarvittu lähteä evakkoon, sijainti suojas ainakin osittain. Huonot kulkuyhteydet estivät, veivät kiinnostuksen polttajilta. Niin meille Riestossa on kerrottu, että myös Neuvostoliiton partisaanit jättivät kylän rauhaan, koska tuttu mies naamioituneena on ollut oppaana joukossa. Hän oli mennyt muutamien miesten kanssa paremman elämän toivossa Neuvostoliittoon töihin. Jotkut pääsivät palaamaan takaisin, mutta tämä opas ei.
     Niillä lehmärahoilla isäni kävi ostamassa Kemijärven Pöyliöltä nelivuotiaan Lise-nimisen liinakkotamman, josta kehittyi hyvä työhevonen. Lise kun oli reen eessä niin koko aisojen välit olivat täynnä. Kyllä sen hepan perässä kuorma huilas ja pöllirekka käänty paksussakin lumessa. Kolme hevosta ennen sotia ja saman verran sotien jälkeen oli mökin mies saanut pitää työkaverina, kaksi on ollut sellaisia, joiden suittia on olut ilo pitää käsissä; niiden käytös ja työteho ovat antaneet henkistä hyvinvointia. Se toinen oli Kössi, rouvinpuoleinen nuori ruuna, jonka isäni oli ostanut Pirilältä Rovaniemeltä. Ja myynyt, kun Kavakka Alape oli sitä ostastunut. Kössi ammuttiin Lokan tuhossa, jossa se palijehtu.
     Kesälaidun oli kolmen kilometrin päässä, siellä Lise viihtyi yksinkin. Kaverinkin se sai, kun kylään ostettiin Saku niminen liinakkoruuna, jolla oli isot raamit. Ja sen takia sitä ehkä kuormitettu liikaa. Saku oli siivo hevonen. Lise-tamma käyttäytyi kuin ori, sen huomas vasta muitten hevosten joukossa. Myöhemmin uusien laidunkavereiden kanssa selvitettiin välit niin kuin niille ominaista on. Lise näytti tuntevan arvonsa, oi johtaja laumassa.
     Vain neljä vuotta hevonen sai olla meillä, kunnes siltä murtu jalka savotan tallissa niin pahoin, että se jouduttiin lopettamaan. Lukkarin Alppi ja Lokka Aulis, isäni hakkurit, ovat Lisen nylkeneet ja ruho, 415 kg, myytiin Lapin-Lihalle Rovaniemelle. Sen häntä jätettiin muistoksi ja sitä säilytettiin meidän tallin lakassa.

Espanjan aurinkorantoja.
Kuva finmatkojen kotisivuilta.

Täällä sitä taas ollaan tutuilla ”palkisilla”. Aurinko on se, joka hoitaa lämmön ja valon muodossa, mutta sen kanssa saa olla varuillaan. Iho tahtoo usein kallistua ruskean sijasta punertavaksi ja auringossa palamista on täällä varottava. Hiekkakin oli lokakuun alussa klo 13 – 15 välissä niin kuumaa, että jalkapohjat paloivat rakoille jos käveli tuolla rannalla ilman kenkiä. Marraskuussa alkaa jo jäähtymään ja silloin on kuin meillä heinäkuussa. Tähän aikaan vuodesta emme ole aiemmin olleet täällä. Olemme tällä kerta loka- ja marraskuun. Kahtena edellisenä vuonna olimme marras-, joulu- ja tammikuun. Tähän aikaan vuodesta huoneistoista pitää poistaa lämpöä koneellisesti. Joulu-, tammi- ja helmikuussa on käytettävä iltasella vähän lämpöä päällä, muutoin tässä kosteassa meri-ilmastossa kosteus pääsee sisälle ja niin pääsisi myös home.

Siitä en pääse mihinkään, että vanhat asiat kiinnostavat täälläkin.
     Rooman valta on ulottunut aikoinaan tänne Aurinkorannoille erikoisesti siksi, että täältä on ollut hyvä viedä meriteitse monenlaisia hedelmiä ja viljaakin Rooman elintarvikevarastoja täydentämään. Sitten arabit valtasivat tämän maan ja heidän valtansa kesti yli 700 vuotta. espanjalla ja Suomella on yhtäläisyyksiä tässä suhteessa. Rakennuksissa arabien vaikutus näkyy selvästi. Arabit ovat perustaneet tänne opinahjoja, jotka toimivat vieläkin. Hyvä esimerkki on Cordoban yliopisto, se oli Euroopan halutuimpia oppilaitoksia, ja on vieläkin. Espanjalla on erittäin monivaiheinen historia ja kulttuuri. Oli Kolumbuksesta alkaen ns. suurvalta, sitä asemaa ovat halunneet muutkin Euroopan valtiot. Espanjan kieli on nyt yksi maailman eniten puhutuista kielistä. Tämä on hyvä maa lomailijan näkökulmasta ja muidenkin.

Täältä Nerjan luolista tehdyt löydöt todistavat, että pohjoiseurooppalaiset nomadit löysivät Aurinkorannan ensimmäisen kerran jo yli 20.000 vuotta sitten, pohjoisen ollessa jään peitossa. Mannerlaatat ovat törmänneet ja muodostaneet näitä vuoristoja. Tämä Aurinkoranta on kuin iso laavu, jonka suojassa ei monta pilvistä päivää ole vuodessa. Tällaista rannalla raatattiin.

Siestat ja työajat ovat täkäläinen tapa ja niistä olis tarinaa vaikka kuinka. Käyn kerran viikossa päiväseltään vuoristossa, reppuselässä vaeltamassa. Siellä vuottuu kauris pikku toissa, niin kuin meillä syksyiset porot silloin kun ne ovat kauneimmillaan. Kerran olen nähnyt kurkiauran lentävän Afrikan puolelle, lentävät niin, että tulee vähän merimatkaa ylitettäväksi. Pääskysiä täällä on, siepot ja peipot talvehtivat vuoriston takana, ruoka ja ilmasto on siellä sopivampi. Kun suvi pohjoisessa koittaa, sisäinen muuttovietti herää, lähtevät ne jokakeväisiin ”häihin” ja pesimäpuuhiin. Linnut ovat sopeutuvia, se onkin kaikista tärkein elämisen ehto, ihan kaikilla lajeille Onko tämä aika heräämisen aikaa ihmisillä?