3. Kahvihetki Haaraojalla syyskuussa 1967

Niin kova on tämä maailma, armoton, ei köyhällä arvoa ihmisen.
Se tunne ei hyvyyttä sydämen, ei tietä parempaan huomiseen.
Vain mammona kaiken ratkaisee, sen mukaan kaikki mitataan.
Lasketaan arvo myös ihmisen, ja köyhät mennä saa menojaan.

Niin astelee mies nyt kauas pois, astelee tuttuja polkujaan.
Eväsreppu miehellä selässään, ja kivääri hihnasta olallaan.
Hupi-koira hänellä seuranaan, kulkevat yhdessä taivaltaan.
Puoli vuotta on ikää ja kuitenkin, voiko parempaa ystävää ollakaan.

Polku johdattaa nämä kulkijat, yli pienen suon, alas laaksohon.
Ei kuulu enää jyrinä autojen, ei hälinä katalan maailman.
Vain erämaan rauha seuranaan, ja hiljaisuus niin verraton,
luonnon lasten askelta vauhdittaa, erämaa heillä on kotinaan.

Haaraoja hiljaa virtailee, halki kairan kulkee kulkuaan.
Ruskankeltaiset lehdet pinnallaan, vaeltelee hiljaa uomassaan.
Syyskuinen aurinko taivaallaan, keskipäivään on ehtinyt kulkemaan.
Puron vieressä kumpu on pienoinen, kahvihetki on nyt jo paikallaan.

Tulenliekit kohta jo hulmuaa, savu taivasta kohden kohoaa.
Täysin tyynessä säässä ei liikahda, ei oksa puun, ei ruohokaan maan.
Mies istuu niin hiljaa ja odottaa, koska pannu alkaa kiehumaan.
Hupi vieressä loikoo ja katseellaan, seuraa mitä sen isäntä touhuaa.

Haaraoja virtailee laaksossaan, idässä tunturi kairoja hallitsee.
Vuosituhannet seisonut paikallaan, kuin ikuisuutta se merkitsee.
Miespolvet tulleet ja menneet on, on kasvaneet puut ja maatuneet pois,
mutta Luosto, se pysyy vain ennallaan, kuin ei aikaa koskaan ollut ois.

Sainselkä pohjoisen puolella, tätä laaksoa siellä rajoittaa.
On nuorten mäntymetsien maa, siellä ketutkin pesiään asuttaa.
Sadinselkänä myöskin tunnetaan, ovat taatot satimiaan pitäneet,
ansapoluilla muinoin kulkeneet, näin elannon perheelleen hankkineet.

Vuoselkä läntisellä suunnallaan, se erämaan rauhaa vartioitsee.
Sen takaa ei kantau autojen jyry, ei maailman ihmisten kiire ja melu.
Katala maailma kauaksi jää, Vuoselän kunhan vain ylittää.
Täällä erämaan rauha ja hiljaisuus, uusiin aatoksiin mielen siivittää.

Suon takana etelän suunnalla, Vuovaara korkeena kohoaa.
Ikihongat siellä ain’ huminoi, hirvet ja karhutkin tallustaa.
Metsot kuusten juurilla lymyää, näädät kiipeilee puista saalistaan.
On neitseellinen tämä vaarainen maa, riista-aittana myöskin tunnetaan.

Tunturi, vaarat ja korkeat maat, Haaraojan laaksoa reunustaa.
Kaiken yllä ja korkeinna muita, pilvetön taivas luontoa kruunajaa.
Sieltä katsooko joku, vai luuleeko mies, jo aatokset siirtyvät Korkeimpaan.
Yksi on ykseys miehen ja koiran, yksi on ykseys maan ja taivaan.

On hetki niin pyhä ja juhlallinen, kuin suuressa temppelis’ taivaitten.
Mitä merkitsee mainen mammona, on suurinta rikkaus sydänten.
Sitä aarretta kukaan ei ryöstää voi, ei raiskaa ruoste, ei koettele koi.
Siinä hetkessä kaikki nyt läsnä on, on yhtä nyt aika ja ajaton.

Vaan jo kiehuvi pannu nuotiossaan, hattu tanssi jo iloista tanssiaan.
Sen sivuun nosti ja höystöjä laittoi, kuin tehden pyhää toimitustaan.
Pitkän hetken sai kahvi laskeutua, viimein mies jo ryhtyy nauttimaan,
kuin kirkkokahvia pyhää ja juhlavaa, on iankaikkisuus hänellä seuranaan.

Sen tunsi myös Hupi tunnossaan, on tässä enempi kuin ruoka vaan.
Ei hotkinut evästä vauhdillaan, sitä hartaasti kävi se nauttimaan.
Ei sanoja tarvittu laisinkaan, syviä tuntoja tulkitsemaan.
Niin suurta on ykseys, harmonia, vain luonnossa pääsee sen kokemaan.

Korven poika
Kesäkuu 2009