2. Kalamatka Järvisuvannolle heinäkuussa 1966.

Mies pyöräillen nyt taivaltansa taittaa, kalamatkalle näin matkaten.
Reppuun sullottu on nokipannu, kahvivehkehet ja varusteet.
Taival taittuu tutunlaista tietä, ohi aikakausein menneitten.
Moita-aaval’ peltoja on paljon, miehet menneet on ne kuokkineet,
sukupolvein saatto siinä läsnä, ihmissilmät niitä katselleet.
Heinäladot, harmaantuneet aivan, tuo muiston entisaikain elämään,
kuinka ihmismietteet, elämän ja toiveet, latoin seiniin ovat naulanneet.
Lapset jatkaako viel’ jäljis’ taattoin, mies näitä miettii pyöräellessään.

Sillankorvassa vie pyöräns’ piiloon, rannan pensaikoiden kätköksiin.
Siitä askelehet miehen johtaa, jokirantaan hiljaa taivaltain.
Tutut poukamat nyt pyytäjätä oottaa, ikivirtojen kun pyörteisiin,
on hauet piiloutuneet, säyne, ahven ja myös harjus perhostain.
Säyneet suuret aikojen on myötä, miesten mielet kiihottanehet.
Josko muutaman vois näistä viedä, kotiin perheväen ruokailuun.
Suuret saalihit tuo syötävätä lisää, monet perheet ovat ravinneet
Näissä toiveissa hän rantahan kulkee, mies illas’ tämän heinäkuun.

Jo vispaa virveli nyt miehen kädes’, siima viuhuu, uistin välkehtää.
Virran poukamiin hän uistimensa heittää, takaisin sen kelaa uudestaan.
Vapa virvelin jo luokal’ taittuu, jo kala koukus’ kovin temmeltää.
Vesi pärskyy, taistoaan nyt hauki, käy kunnes miehen reppuun sullotaan.
Ylävirtaan kulku miehen johtaa, suvannolla suuremmat on apajat.
Joskus hauki, ahven, säynekin, käy miehen uistinta nyt tutkaileen,
mikä kumma vempele on tuossa, kovin oudosti sä vempatat.
Herkkupalako oot, vai kiusako liet, sitä tässä käyn nyt maisteleen.

Vaan ei pitäis kalan kajota nyt kaikkeen, mi veden alla kummast’ vempattaa.
Siinä koukkuun tarttuu, tempoa on turhaa, uimiset nyt kalan uitu on.
Tottunut on kalamies nyt tässä, hän tietää miten, missä saalistaa.
Reppuun kertyy kala kalan perään, on aika tullut kahvin keittohon.
Järvisuvannol’ on vanha parkkikasa, uittoon pöllit siinä parkanneet.
Seisoo lähellä myös vanha niittylato, se paikallansa hiljaa jököttää.
Honkautuneet seinähirret, katto, on entisaikaan sitä tarvinneet.
Vaan myötä aikain sukupolvet vaihtuu, jo rakentajat haudas’ lepäjää.

Vaan jo parkkikasan laitamalta, liekki leimuu, savu tuprahtaa,
se tyynes’ heinäkuisess’ illas’, ylös taivaan kattoon kapuaa.
Tuoksuu mutatuoksut rannan, sääskiparvet korviss’ inahtaa.
Porisee jo pannu hiljaa nuotiossa, vesi kiehuu, höyry tupruaa.
Hiljaisen nyt kahvihetken, mies viettää luonnon rauhassaan.
Voi kuin on kaunis kesäilta, on luonnon rauha, myöskin vapaus,
iltalinnut laulaa, käki kukkuu, joki virtaileepi uomassaan.
Savun myötä taivaan sineen, myös nousee miehen mieli, ajatus.

Jumaluus ei kätkey taivaan sineen, se kaikkialla luonnos’ vaikuttaa,
se pikkulintusena lauleskelee, lumpeen kukkasena kukoistaa.
Niin ei myöskään mitat miehen, ei vaatteilla voi niitä rajoittaa.
Mies Jumaluuteen yhtyneenä, kaikis’, kaikkialla asustaa.
Käki kukkuu virran takaa, Minä, Minä, käki, siellä kukahdin.
Pensaan suojis’ sorsaemo, ei vaan Minä, jälkikasvun siellä kasvatan.
Minä, kala, joessa molskahtelen, Minä sääskiparvena taas inahdin.
Minä rannan pensahana huojahtelin, lumpeen kukkana myös kukoistan.

”Oi samadhi, oi kaikkein ykseys”, näin lausuu viisas kaukaa idän maalta.
”Oi kaivalya, riippumaton vapaus”, siin heinäkuisess illas totta on.
Miss on iäisyydet rajat? Ei löydy maalta, ei myöskään taivahalta,
vain todellisuus kaikkeen vaikuttaa, ja kaikkeus nyt läsnä on.
Hiljaa pyörii virran pyörre, se loputonta kulkee kulkuaan.
peilityven joen veden kalvo, vastarannan pensaat heijastaa.
Iltalinnun yksinäisen lennon, veden kalvo peilaa luonnostaan.
Alla näiden sininen myös taivas, kuin toinen mailma sieltä kuvastaa.

Keskiyön jo hetki kohta koittaa, jokilaakso hämyyn laskeutuu.
Illan viiletessä pieni sumun häivä, ylle lahden kohta kohoaa.
Se tyynes heinäkuisess yössä, hiljaa paikallensa seisahtuu.
Ei enää pörrää paarma, inise ei sääski, yön hiljaisuuden vaistoaa.
Mies suuntaa kulkuansa alajuoksuun, iltahetki päättynyt jo on.
Kalaa pyytää, virveliään viskoo, joskus aina kalan myöskin saa.
Mut’ suurempi kuin kalat yhtehensä, on ollut taivaallinen hetki ajaton.
Ei koe näitä mekskeis’ mailman, ei siellä missä turmiota harrastaa.

Viimein etsii pyörän kätköstänsä, lähtee sillä kotiin matkaamaan.
Keskiyön on hetki ohitettu, aurinko jo nousee paistamaan.
Moita-aapa peltoinensa, latoinensa, kylpee varhaisaamun loistossaan.
Siinä menneisyys ja uusi kirkas huomen, käy kättä toisillensa paiskaamaan.
”O Mami Padme, jo nousee aurinko”, näin riemuitsee myös viisas Intiassa.
Sama kirkkaus ja sama uusi huomen, myös matkalaisen sielun valloittaa.
Voiko suurenpata, kauniinpata olla, kuin on taivaallinen loisto, kirkkaus.
Näin miettii mies nyt riemuissansa, ja pyörällänsä hiljaa huristaa.

Korven poika
Kesäkuu 2009