1. Ilta rakovalkealla

Mies koirineen kairoja kulkee, erämaissa matkaten,
ikimetsissä, vaarojen mailla, poronpolkuja seuraten.
Miehen mielessä haaveena metsot, riistalinnut ja otukset,
kahvihetket kiveliöissä, ikivanhat tervakset.
Tuuli hiljalleen henkäileepi, ikihongissa humisten,
koivun oksia liehuttaapi, ruskalehdet varisten.

Aamuvarhaisesta jo asti, ovat kulkeneet kulkuaan,
Peni kuono maata viistäin, on vainunnut vainujaan.
On haukkunut lintua kaksi, miehen reppuun ne päätyivät
erämaissa kun toverukset, yhteistyössä näin metsästävät.
Hirvet kiireesti karkuhun lähti, karhu kaukaa kaikkosi,
sen tiesivät otukset kairan, on miehen käsissä kivääri.

Koti kauas taakse on jäänyt, erämaissa jo hämärtyy,
laskee aurinko vaarain taakse, yö kun hiljaa lähestyy.
Mies katselee ikihonkaa, rakotulehen sopivaa,
viimein löytää kätköstä kuusten, kovan urakan aloittaa.
Iskee kirves tyvelle hongan, lastut kauas lennättäen,
viimein kaatuu ikihonka, alas maahan rymisten.

Tunnin, toista on mies jo tehnyt, kovaa työtä uurastaen,
rakotulet, havuvuoteen ja laavun, yötä varten valmistaen.
Viimein kaikki on tehty, on aika hetken hengähtää,
ja nuotiolla sivummalla, mustat kahvit täräyttää.
On tyyntynyt päivän tuuli, savu kohoaa korkeuksiin,
ja miehen mielessä mietteet, siirtyy uusiin aatoksiin.

Kahvitilkan mies kuksasta ryystää, kotirieskaa mutustaa,
kuivaa lihaa puukolla vuolee, siitä Peni myös osansa saa.
Siinä istuvat rinnatusten, kaverukset nää erämaan,
voiko suurempaa enää olla, kuin on ykseys kaikkiaan.
Ja kipunat nuotiosta, kohti korkeutta kiiruhtavat,
pieninä pisteinä pimeään, kunnes viimein sammuvat.

Jo on vietetty ruokahetki, on kahvitauko jo päättynyt,
ja havuvuoteellensa, mies on viimein kömpinyt.
Päänalusenaan hällä on reppu, ja hanskat käsissään,
jottei kuusen neulaset häntä, pääse kutisten pistelemään.
Liekit honkain raossa elää, elää hiljaa lepattaen,
lämpönsä vienon antain, lähikuuset valaisten.

Ovat syttyneet taivaalle tähdet, ja ne kirkkaana tuikkivat,
ja miehen mielessä mietteet, yhä korkeemmas kohoovat.
Niin suuri on erämaa, on suuret tunturit, ikipuut,
ne pienenlaiseksi käyvät, kun loistaa taivaalla tähdet ja kuut.
Ja revontulet leikkiään leikkii, pohjan taivaalla liekehtien.
Ketun häntäkö maata viistää, taivaan valkeat synnyttäen?

Sen tiesi mies mielessänsä, on ikä tähtien ikuisuus,
ja ihmisen elämä täällä, on vain hetken vajaisuus.
Vain hetken matkaavat ihmiset, pikkuvauvasta vanhuuteen,
kuin kipunat nuotiosta, kohta päätyvät pimeyteen.
Vai onko sittenkin jotain vielä, mitä ihmissilmä ei nää?
Ja näissä syvissä mietteissänsä, mies tunsi ikuiseen ikävää.

Jossain kuusen juurelle koira, menee makuulle asettuun,
sen korvat herkkään liikkuu, erämaiden kuunteluun.
Josko pimeän keskellä vielä, pedot vaanivat saalistaan,
kenties susi tai karhu jossain, yhä kouluttaa poikastaan.
Hongan raossa liekit liikkuu, liikkuu lämpöä säteillen,
ja savu täysin tyynessä yössä, ylös korkeuksiin kohoillen.

Kauan valvoo mies vuoteellansa, valvoo unta kaivaten,
erämaiden suuressa syleilyssä, rauhaa syvää tuntien.
Niin liikkuvat miehen mietteet, yhä syviä uomiaan,
josko sittenkin mies ja koira, ovat samaa alkujaan?
Josko sittenkin luonnossa kaikki, kertoo Luojan kunniaa?
Josko täällä aika ja ajattomuus, on yhtä suurta harmoniaa?

Viimein raukeaa miehen katse, näkökenttä jo hämärtäy,
jonnekin taivaan tähdet, yhä kauemmaksi käy.
Niin vaipuu mies syvään uneen, silmät viimein ummistuu,
ja taivahalle korkeammalle, nousee keltainen täysi kuu.
Liekit leikkivät rakopuissa, leikkii lämpöä säteillen,
kuin nukkujan syvää unta, hiljaa vaieten varjellen.

Korven poika
Kesäkuu 2009