Metso

Keväisen aamun aurinko nousee, ylle erämaan.
Niin puhdas on hanki ja erämaa, on valoa tulvillaan.
Tuoksuvi tervas, tuoksuvi neulaset kuusipuun,
herää jo palokärki, kevätaamuiseen rummutteluun.
Hiljainen tuulen henki, hyväilee tienoitaan,
kevään viestiä tuo, viestiä tunturimaan.

Metso, tetrao urogallus, tepastelee hangellaan,
sen pyrstö on pystyssä, kuin valtiaan erämaan.
Siivet lunta viistää, silmäkulmat pullistuu,
sen askeleissa, vietti kiihkeä kuvastuu.
Veren voima, vietin voima, uljuus uusi rinnassaan,
hurmiossa suuressa, se tapailee soitintaan.

Jo naksahti kerran, ääni kuusten kätköistä kantautuu,
kuuntelee metso, kuuntelee, ja taas avautuu sen suu.
Naksuttaa kurkullaan, lemmen kutsua kiihkossaan,
veren vietti vaatii, vaatii sukua jatkamaan.
Ei kuullut, ei nähnyt metso, sen tiesi vain tunnoissaan,
sen osaksi on tullut, olla valtias erämaan.

Jo röpinä siipien, valtiaan kuulla kantautuu,
toinen metso kun sivummalle, kuin hiipien laskeutuu.
Voimainmittelöön tahtoo haastaa, valtiaan kerrassaan.
Se koetella tahtoo, onko valtias tuo, vaiko luulee vaan.
Myös haastajan pyrstö nousee, viuhkaksi kaareutuu,
ja taistelun tuomarina, on vain erämaiden puu.

Syrjäsilmin valtias katsoo, tulijaa tungeksivaa,
”Sinä ketale, kortto, koranus, vai meinaat haaremin valloittaa”,
näin miettii se mielin uhmakkain, ja valmistuu taisteluun.
”Tuu tänne vaan, jos uskallat, sinä joudut alistuun,
sinä kiiruusti lipettiin lähdet, ja sinne myöskin jäät,
täällä alkaa kohta minulla, ikimuistoiset kevään häät”.

Niin kohtaavat urohot hangella, ja voimia mitellään,
nokat kolisee niillä vastakkain, ja siivillä isketään.
On taisto tuima, vietin voimat jyllää, veren perintö erämaan,
laki luonnon on, ei voi geenit heikomman, jäädä sukua jatkamaan.
Sinimusta höyhen yksinään, hiljaa hangelle laskeutuu,
ja taistoa tuimaa todistaa, vain erämaiden puu.

Jo työntää valtias rinnallaan, haastajaa edellään,
se heikompana peräytyy, joutuu iskuja väistämään.
Viimein voiman edessä valtiaan, joutuu haastaja tunnustaan:
”Sinä valtias oot, verreempi muita, olet valtias erämaan.
Täältä lähden pois, pidä haaremis vaan, en sille mitään vois.
Kun voimat ei riitä, väistyä täytyy”, ja niin lentää haastaja pois.

Metso, tetrao urogallus, tepastelee hangellaan.
Se voittaja on, se nähtiin taas, on valtias erämaan.
Jo hiipivät koppelot kätköistään, ja häitä vietetään,
vietin voima häitä siivittää, se johtaa pesintään.
Ja lämmin tuulen henkäys, hääväkeä hyväilee,
tuoksuu tervas, tuoksuu kuuset, ja elämä säteilee.

Korven poika
Toukokuu 2009