Käpsehti ukko, käpsehti.
Venhon kimpussa hääri ja hyöri.
Kippurainen piippunysä hampaissaan,
ja intoa täynnä on rinta.
Lapin maille kevät jo kiiruhti,
ja on aika kunnostaa vene.
Kohta vesille verkkojen kanssa,
tekee mieli vene jo panna.

Mutta lauta on halki ja vuoto on suuri.
Se paikkaa tarvii, peltiä juuri.
Siinä mies kaputteli, koputteli,
läkkiä veneen lautahan sovitteli.
Pienet on naulat, niin pienet,
tuskin sormihin sopii, ja vasara,
niin usein sormille napsahtaa.
Mutta into on suuri, tuskin kipua tunsi,
vain hauen vonkaleet mielessä siinsi.

On rannalla lato, jo harmaat on hirret ja katto.
Vuosikymmenet siinä on seisonut,
taattoin työstä se muistoja kantaa.
Ladon katolla lirkutti liro,
taivaan mäkärä soittoaan soitti.
Palokärki rummutti rumpuaan,
kurki huusi ja joutsenet lauloi.
Niin suurta on keväinen soitto.

Käpsehti ukko, käpsehti,
veneen kylkehen tervaa jo laittoi.
Niin mustaa on terva ja tuttu on tuoksu,
muistuu mieleen jo lapsuuden muistot:
Ukin kanssa kun haukea narrata sai,
souti siellä ja täällä, ukki uistinta veti,
saatiin haukia monta, kalaa kattilaan panna.
Ja tuoksui tervalta silloinen venho.

Siinä sutii mies rätillä venhoaan,
mustaa tervaa lautoihin laittaa.
Jo vanha on venho, mut’ tarkkaa on työ,
taito taattojen perua lienee.
Käsillä tässä, touhussa työn,
jokakeväinen puuha ja askar,
venho syytä on kuntohon panna.
Elinvuosia venholle lisää.

Viimein tehty on työ,
on tervattu venho ja airot.
Ladon portaille mies jo istahtaa,
muistaa piippunsa hampaissa, sammuneen.
Lataa piippunysänsä uudelleen,
siitä haikuja vetää, miehen mieli on hyvä,
kauan istuu, istuu niin hiljaa ja mietteissään.
Ja venho tervainen mustana kiilsi.

Korven poika
Toukokuu 2009