Elämän kovat realiteetit.
Hard realities of the life.

Yleisessä ajattelussa terveys on useimmille sellainen itsestäänselvyys, jonka todellisen arvon ymmärtää vasta sitten kun sen on lopullisesti menettänyt. Samoin terveyteen liittyvät toiminnan ja harrastusten mahdollisuudet ovat niitä rikkauksia, joiden arvoa ei voi mitenkään rahassa mitata. Meille Lapin ihmisille esimerkiksi kesäiltaiset kalaretket jokivarsille tai erämaapuroille, samoin kuin syksyiset marjamatkat tai eräretket tervastulineen ja eräkämppineen, ovat merkinneet monille meistä suurempia arvoja kuin leveämpi leipä jossain Ruotsin liukuhihnan ääressä tai suurkaupungin vilinässä. Mutta sitten jos käy niin, kuin monille meistä on käynyt, että liikenneonnettomuudessa, työtapaturmassa tai sairauden murtamana terveys menee lopullisesti ja samalla menee lopullisesti kaikki ne arvot ja rikkaudet, jotka ovat olleet luonnollisena osana terveyttä ja tästä alkavat sellaiset elämän kovat realiteetit, jotka ymmärtävät vai ne, jotka ovat tämän itse kokeneet.
     Itse kaiken kokeneena sanoisin, että yksi kaikkein kovimmista kokemuksista näissä tilanteissa on se, kun lopulta se kaikkein uskollisinkin ystävä jää tulematta. Siellä olet unohdettuna ja hylättynä jossain kamarin nurkkasängyssä - "huonekaluromuna", josta kukaan ei enää välitä. Näissä kovissa koettelemuksissa ihminen tarvitsisi kaiken mahdollisen henkisen tuen ja rohkaisun sanan ympäristöstään, mutta ainakin meillä Sodankylässä tämän henkisen tuen ja rohkaisun sanan löytäminen on ollut täysi mahdottomuus jo 25 vuotta.
     Perinteisesti on totuttu ajattelemaan, että kristilliseen uskoon kuuluu keskeisenä osana olla "laupiaina samarialaisina" kärsivien lähimmäisten keskuudessa. Olla ontuvan jalkana, olla kuuron korvana ja sokean silmänä sekä kuulevana korvana ja ymmärtäväisenä sydämenä myötäelämässä lähimmäisten koettelemuksissa, mutta juuri nämä arvot puuttuvat täysin kotoisesta kristillisyydestä. Puuttuu henkinen kypsyys kohdata kärsiviä lähimmäisiä ja sen myötä puuttuu myös pyyteetön lähimmäisenrakkaus ja välittäminen, äärimmäisen harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Ja niinpä sitä karttamista, karkuun juoksemista ja kantapäiden vilinää on riittänyt ja näillä näkymin tulee riittämäänkin. Niin kirkossa kuin sen ulkopuolellakin.
In the general thinking the health is such a matter of course to most of our that its real value’s to understand only when one has lost it permanently. Likewise the possibilities of action and hobbies, which are related to the health, are those wealth which value cannot be measured anyhow in the money. To us to people in Lapland for example summer evening's fish trips to riversides or to wilderness brooks, as well as berry trips on autumn or hunting trips with their to campfires and onto lodges, they have marked bigger values than broader bread in some brim of Sweden's assembly line or in the bustle of the big city onto many of us. If it goes so then, as to many of us it has gone, that in a traffic accident, industrial accident the health will or go permanently broken by the illness and at the same time all those values and wealth will go permanently, which have been as a natural part of the health and hard realities of the life which start from this, which understand only such human beings who themselves has had to experience this.
     Now that I am all experienced myself, I can say, that one of the hardest experiences in these situations is it when, even the most faithful friend will not come eventually. There you are forgotten and rejected in some corner bed of the chamber – ”as furniture clunker”, about which nobody cares any more. In these hard trials the human being would need all possible mental support and from its environment of the word of the encouragement but at least in Sodankylä the word finding of this spirit’s support and encouragement there has been a full impossibility already 25 years.
     It has been a customary to think that in the Christian belief a central part includes is to be ”merciful the Samaritan” the suffering fellowmen’s among. The lame fellowman's leg must be been. The deaf person's ear must be been and as eye must be been to blind for. As well as the hearing ear and understanding heart must be been involved in the fellowmen's difficulties. But these values, in particular are missing from the totally domestic Christianity. The mental ripeness is missing, to meet amidst suffering fellowmans and with it the unselfish love for one's neighbour and care also are missing, except for extremely few exceptions. And so that avoiding, is running away and been an enough bustle of heels and under the circumstances will indeed be enough. So is in church and as outside it.

Omakohtaisesti koettuna voin sanoa, että meillä Suomessa terveydenhoito on maailman huippuluokkaa. Sairaaloissa ja kuntoutuskeskuksissa on hoitohenkilökunnan ja terapeuttien keskuudessa monia todellisia jumalolentoja, jotka omalla välittämisellään ja sydämellisyydellään tekevät vaikeasti vammautuneiden elämästä rikkaan ja elämisen arvoisen. Samoin terveydenhuollon piirissä tehdään kaikki mahdollinen jotta vammautuneet saadaan kuntoutettua kotioloissa selviytyjäksi ilman yhteiskunnalle koituvia mittavia hoitolaitoskustannuksia. Osana tätä kotioloissa selviytymistä on myös asunnon muutostyöt ja apuvälineet.
     Mutta sitten. Kaikki nämä toimenpiteet turvaavat vammautuneille vain ulkoisen selviytymisen mahdollisuudet. Sen sijaan kotiutettujen vammaisten henkiseen jaksamiseen liittyviin tarpeisiin ei vastausta nykyisestä yhteiskunnastamme löydy miltään taholta. Eri uskonsuunnille lähimmäisillä on vain omaan joukkoon käännyttämisen arvo ja tässä ajattelussa vammautunut on vain "helppo saalis", jonka hädänalaista tilannetta pyritään hyödyntämään käännytystyössä ja mikäli tämä ei heti kohta liity, vaikka vain kiitollisuuden velasta, heidän joukkoonsa, hän saa omin nokkinensa jaksaa tai olla jaksamatta. Ja kun muitakaan asialle omistautuneita ja erikoistuneita tahoja meiltä Sodankylästä tai muualta Suomesta ei löydy, tämä on sellaista elämän kovaa realiteettia, jonka keskellä monet joutuvat päivästä toiseen jaksamaan ja aivan liian monet eivät ole jaksaneet enää.
Me have personally experiences and knowledge and I can say that in Finland the health care is the top class of the world. At the hospitals and rehabilitation centres is, nurses’ and among therapists many actual godlike persons, who their on good care and their on heartiness can make disabled persons’ from life rich and the living's worth. Likewise everything possible is made within the sphere of the public health service so that, disabled person, it will be rehabilitated that they cope in the home circumstances, without big costs which incur to the society in institutions. This in the home circumstances also exists the alteration work and instruments of the apartment as a part of the managing.
     But. All these measures secure to disabled person only possibilities survives outwardly. Instead when the disabled persons have been demobilized, an answer is not found to their mental needs from our society. To on different religious movements the fellowmen have a value of the converting only to their own group and in this thinking disabled person is only ”an easy catch”, which distress subordinate situation an attempt to utilise in proselytise and, if this will not join immediately soon, even if only from debt of the gratitude, to their group, he may alone manage or may be unmanaged. And when others devoted to the matter and specialised teams from us from Sodankylä or it is not found from elsewhere from Finland, and this is such a hard reality of the life, in which many have to manage from day to day and far too many have not managed any more.

Nyt kun näin on, ja omalla kohdallani ollut jo 25 vuotta, me joudumme etsimään avut ja ratkaisut kovan elämän haasteisiin sieltä, mistä ne varmuudella löytyvät. Eli itse kunkin meidän omasta henkisestä minästämme ja niistä konsteista, joilla Lapin ihmiset, kiveliöiden kansa, ovat ikimuistoisen ajan Lapin kovissa oloissa selviytyneet.
Now that this way it is, and in my own section has been already for 25 years, we have to look for help and solutions to the challenges of the hard life from there where they are found from with the certainty. In other words from our own mental self and from those meanses, on which the people in Lapland, the people of wilderness, have managed in the hard circumstances of Lapland already time’s of the immemorial.

Lappi - suurten tietäjien maa.
Lapland – the big seers' country.

Vuosisatojen ajan meillä Lapissa on eletty luonnon ja erämaiden ehdoilla. Lääkärit ja poliisit ovat olleet hyvin kaukaisia ja usein saavuttamattomia ja niinpä on jouduttu selviytymään omin konstein.
     Tämän vuoksi miltei jokaisessa kylässä on ollut omat mahtimiehensä, verenseisottajat ja myrrysmiehet, jotka ovat hoitaneet sekä lääkärin että oikeusviranomaisen virkaa. Vielä lapsuudessani vanhat usein muistelivat näiden mahtimiesten tekoja; kuinka nämä olivat sanallaan pysäyttäneet verenvuodon tai olivat sanallaan korttaneet jonkun pahantekijän niin, että tämän jälkeen tällä väärintekijällä oli kaikki mennyt pieleen ja oli menettänyt vääryydellä hankkimansa lisäksi kaiken muunkin omistamansa. Näistä Lapin mahtimiehistä elää kansan suussa vieläkin legendana Sompion suuri mahtimies, Jaakko Polvari, jonka edessä eivät ole konstailleet edes käärmeet ja hänen lisäkseen on ollut ukkini Frans Salmela ja niin monet muut.
We have lived on the conditions of nature and wildernesses in Lapland for the centuries. The doctors and police have been often very far away and unattainable and so one has had to manage with own tricks.
     Because of this have been own men of power almost in every village. There have been the suppressors of the bleeding and powerful men of word, which have managed both the doctor's and the judicial officer's action. Still the old often reminisced about in my childhood acts of these men of power; how had these stopped a bleeding with their on word or were on their word conjured so that factor of bad after this with this wrongdoer had gone wrong all and had lost everything else also furthermore to get to own with a crookedness. Of these men of power of Lapland the big man of power of Sompio, Jaakko Polvari in front of which even the snakes, which have been tricky, are not and in addition to him there have been my grandfather Frans Salmela and so many others still live in the peoples' mouth as a legend.

Marraskuussa 1963 aloitin määrätietoisen hypnoosin tutkimukseni ja tässä yhteydessä vertailin, teoreettisen tiedon ja päivittäisten harjoitusteni lisäksi, oppimaani entisajan verenseisottajien ja mahtimiesten toimintaan kuin myös koulupoikana lukemieni raamatun mahtimiesten, profeettain, Jeesuksen ja apostolien tekoihin ja löysin yllättävät paljon yhtäläisyyttä näissä. Eli näissä mahtisanoissa ja teoissa ei ole kysymys mistään yliluonnollisista tekijöistä tai noituudesta. Kysymys on kaiken aikaa meissä itsessämme olevista sisäisistä tekijöistä, joita nämä eri tahojen mahtimiehet olivat oppineet hyödyntämään. Otan muutamia omakohtaisia esimerkkejä hypnoositutkimusteni ajoilta:
In November 1963 I began my study of the purposeful hypnosis. In this context I compared in addition to theoretical information and in addition to my daily trainings, to learn suppressors of the bleeding of the former times and to the men's of power action. Likewise I compared as a schoolboy from the Bible my readings to action of the big men of the spirit and I found surprisingly much likeness in these. In other words in power words and in acts is not question of any supernatural factors or witchcraft. It is a question all the time of internal factors in us in ourselves, which these men of power had learned to utilise. I take a few personal examples from the time of my hypnosis studies:

Tammikuulla 1964 olin tukkitöissä naapurin isännällä. Olin jo parin kuukauden harjoitellut hypnoosiopintojen merkeissä iltaisin keskittymiskykyä ja itseni hallintaa. Niinpä etsin jatkuvasti uusia harjoitusmuotoja testatakseni tapahtuvaa kehitystä. Yhtenä testauksena oli se, kun eräänä aamuna töihin lähtiessäni join vain kupillisen kahvia, mutta en syönyt mitään. Samoin päivällä join metsässä vain motillisen kahvia, mutta en taaskaan syönyt mitään. Käytössäni oli 12 kiloa painava "sippihomelite" -moottorisaha ja tukinteon ohessa avustin isäntää kuormien teossa, joten kiirettä riitti ja työ oli raskasta. Työskennellessäni keskityin siihen, että minun ei ole nälkä ja koko päivänä en tuntenut minkäänlaista nälän tunnetta.
In January 1964 I was in the forest job on the neighbour's master. I had practised the ability to concentrate and myself containment in the evenings already a couple of months hypnosis studies’ in the signs. So I look for the new training forms continuously in order to test taking place development. One testing was when I depart one morning to work; I only drank a cupful of coffee but ate nothing. Likewise I drank only little coffee in the forest in the daytime but again I ate nothing. On me was 12 kilos heavy chainsaw in use and in addition to the chunk act I assisted the master in the making of the loads so hurry was and the acts were heavy. When working, I concentrated to it that my have not the hunger and during all day I was not familiar with any feeling of the hunger.

Monet ehkä muistavat tammikuun 1964 todella lauhana ja vesisateisena kuukautena.
     Eräänä päivänä vettä satoi aamusta alkaen ja niinpä ennen keskipäivää vaatteeni olivat litimärkänä. Tämän vuoksi tein suuret juurakkotulet, kunnon roihut, kuivatakseni vaatteitani kahvia keittäessäni. Sitten kävi niin, että kun pannu kiehui, menin onneton ja otin avokäsin sangasta nostaakseni pannun alas. Nyt tämä sanka oli kuumunut roitotulilla hehkuvan punaiseksi ja sormeni paloivat karrelle ja kipu oli sen mukainen. No. Tässä oli jälleen tilaisuus soveltaa mahtisanani käyttöä palaneisiin sormiini. Katsoin hetken sormiani kiinteästi ja sanoin voimakkaan sanan: "EI POLTTELE" ja minkäänlaista kipua en sormissani sen jälkeen tuntenut. (Kysymys on täsmälleen samasta asiasta kuin entisaikain verenseisottajilla)
Many perhaps remember 1964 of January. Then the weather was really mild and water raining several days.
     One day of water it was raining since the morning and so my clothes were already before noon as wet. Because of this I made the big rootstock fires, proper flames in order to dry my clothes when I cooked coffee. Then it went so that when water in coffee pan boiled, I went, unhappy, and I took barehanded from the handle for lifting the pan down. Now this handle had become hot in fire glowing red and my fingers burnt to blister and the pain was in accordance with it. But. Here it was again an opportunity to adapt the use of my power word to my burnt fingers. I looked at my fingers of the moment fixedly and said a strong word: ”PAIN ARE NOT” and nor I was familiar with any pain after that in my fingers. (It is a question exactly of the same matter as on suppressors of the bleeding of the former times)

Syksyllä 1967 minulla oli elämäni ensimmäinen hirvenkaatolupa ja niinpä monet pitkät ja lukemattomat erämaapenikulmat kuluivat samoillessani pitkin ja poikin erämaita.
     Sinä lokakuun 27 päivän aamuna lähdin liikkeelle jo ennen kahdeksaa ja vaikka lunta oli maassa jo liki saappaanvarren mitta, halusin liikkua jalkaisin. Suksista kun on yleensä vain haittaa hirvenpyynnissä. Kahlasin Vuovaaraan, Jynkiäpalon laitamia Polsoinpaloon ja sieltä Siuruojan latvakuusikoihin kunnes illalla kuuden kieppeillä olin Hyttisestä Vuovaaraan menevän metsäautotien päässä. Olin rättiväsynyt ja kun sinä päivänä en tavannut hirviä, en edes hirven jälkiä enkä muutakaan riistaa, oli mielialani sen mukainen. Samalla hirvitti se liki 10 kilometrin matka, minkä joutuisin vielä rättiväsyneenä kotiin raahustamaan: "Kyllä tämä on hullun hommaa. Kahlata nyt päivät pitkät tyhjässä erämaassa. Ainakaan huomenna minä en lähde mihinkään…." Näissä synkissä mietteissäni muistin kuitenkin hypnoosiopintoni ja otin itseäni kerta kaikkiaan niskasta kiinni: "Eipäs vaivuta synkkyyteen" ja sitten voimakas mahtisana: "NYT MENTIIN".
     Sinä iltana täysi kuu paistoi pilvettömältä taívaalta ja kun sillä metsäautotiellä oli kilometritolpat, saatoin seurata kellostani kilometrillä käyttämääni aikaa. Ensimmäinen kilometri meni 8 minuuttiin, toinen 8 minuuttiin ja kun kolmas kilometri alas Leukaojan laaksoon meni jo kuuteen ja puolen minuuttiin, tajusin, että nyt tosiaan mennään. Kaikki masennus oli tipotiessään ja koin valtavaa voitonriemua ja voimani olivat palautuneet niin, että olisin voinut kahlata toisen samanlaisen päivämatkan heti perään. Ja kun tunnin vauhdikkaan kävelyn jälkeen olin kotona, aloin kahvit juotuani pakkaamaan reppuani päästäkseni seuraavana aamuna entistä aiemmin hirvimetsälle.
Me had my life the first licence to hunt elks on the autumn year 1967 and many long and innumerable kilometres wore out when I rambling in wildernesses.
     You on the morning of the 27th day of October I went to hunt already before eight and even though there snow was already the measure of the boot stem on the ground, wanted to move on foot. From skis when there is usually only a drawback in the elk hunting. I waded to Vuovaara and from there Jynkiäpalon and Polsoinpaloon via Siuruojan into top spruce copses until in the evening time six I was of the car road at the head, which leads from Hyttinen to Vuovaara. I was end tired and when that day I did not meet elks, I had not seen even the elk's traces, and when I not had other spoils were in accordance with my mood's its. On same I had depressed from the trip, of near 10 kilometres I would have yet to trudging into home: ”Yes, this is crazy work. Now to wade long days in an empty wilderness. Tomorrow at least I will not leave anywhere….”. However, in these gloomy thoughts of mine, I hypnosis study of the memory and caught myself from the neck absolutely: ”Does not decline into the gloominess” and then a strong power word: ”I IS GOING NOW”.
     On that evening the full moon fried from a cloudless sky one and when there on car road, which leads to the forest were kilometre pillars I may have followed mine from my clock the time used by with the kilometre. A first kilometre went till 8 minutes, other till 8 minutes, and when a third kilometre down went to the valley of Leukaoja already to six and to the half minutes, I understood that now really going. All depression was away. I experienced a huge joy of triumph and my powers had returned so that I could have waded immediately afterwards, the second similar day's journey. When for an hour after a speedy walk I was at home, I drank the evening coffee and began to pack my knapsack so that I would can to leave earlier than before the following morning to the elk's hunting.