”Elon mainingit korkeina käyvät,
niiden kuohuissa kulkee mun tie.
En tiedä, mi matkani määrä,
ylin riemu vai kuoloko lie”

Se oli juhannusaatto 1983. Olin perheeni kanssa matkalla vaimoni kummipojan rip­pijuhlille Saa­renkylään. Matkalla kävimme osta­massa kukkia Saarenkylässä sijaitse­valta Honkaharjun puutar­halta ja odottaes­sani seisoskelin puutarhan pi­halla ja ihailin ke­sän kauneinta aikaa. Pilvetöntä si­nistä taivasta, kukkien loistoa ja lin­nun laulua ja minun oli valta­van hyvä olla. Ikää minulla oli 38 vuotta ja elämä todella hy­vällä mal­lilla. Luo­tin myös sii­hen, että minulla on Jumalan varjelus niin, ettei hiuskarva­kaan päästäni kat­kea enkä vielä tiennyt, että siinä puutar­han pihalla kävelin viimeiset askeleeni omilla ter­veillä ja­loillani.

Puutarhalta lähdön vielä muistan. Muistan, kuinka tie kaartui loivasti oikealle, mutta mitä sen jälkeen tapahtui, siitä mi­nulla ei ole min­käänlaista muistikuvaa.
     Kolariristeyksen tuntu­massa asuvan ja en­simmäi­senä paikalle ehtineen yli­kons­taa­peli Kuok­san kerto­man mukaan hänen en­simmäinen to­teamuksensa oli, että olin kuol­lut. Pääni oli roikkunut hevotto­mana autoni taka­pen­killä, silmäni olivat olleet auki eivätkä olleet rea­goineet mi­tenkään. Samoin minkäänlaista hen­gi­tykseen viit­taavaa ei ollut havaitta­vissa. To­distajalau­suntonsa mukaan hän oli ha­vainnut kui­tenkin kaulavaltimossani heik­koa sykettä ja erittäin pätevän en­siaputai­don omaavana poliisi­miehenä aloittanut elvytystoi­met, joi­den ansiosta ylipäätään enää elän. Mm. tekohengitystä hän oli an­tanut noin 25 mi­nuutin ajan.

Seuraava omakohtainen muistikuvani oli, että olin jossain paksun sumun täyttä­mässä huo­neessa. Suustani lähti sormen­vahvuinen letku ja meni jonnekin sumun sekaan. Samoin, että su­mun seassa liikkui valkopukuisia hahmoja ja joku sanoi: ”Kyl­läpä katsoo ih­meissään”.
     Paikka oli Lapin keskussairaalan teho-osasto ja aika juhannus­päivä. Eli vuoro­kausi puutarhalta lähdöstämme ja tästä hetkestä alkoivat sellaiset elämän realitee­tit, joita sanat eivät riitä kuvaa­maan.
     Olin nähnyt parisen viikkoa aiemmin vastaa­vaa tilannetta ku­vaavan painajaisu­nen ja ensim­mäinen päätelmäni oli, että kysy­myksessä on jälleen samanlainen painajaisuni; ja kun herään tästä, kaikki on jälleen hyvin. Samalla mietin si­täkin, että mistä­hän kummasta näitä paina­jaisunia on alkanut tulemaan ja kesti­kin useita päiviä en­nen kuin tajusin, että kysymyksessä ei ollut mi­kään uni. Kysymys oli karuakin ka­rum­masta to­dellisuudesta. Eli heti puutar­halta lähtöni jälkeen oli tapahtunut raju kolari, jossa moottoripyörä oli pamauttanut tuhatta ja sataa autoni kylkeen ja tullut etuoven kanssa suoraan syliini. Tämän seu­ra­uksena mm. kaularankani toinen ni­kama oli murtunut ja men­nyt sijoiltaan ja kaulasta alaspäin täysin hal­vaantunut. Samoin, että per­nani oli repeytynyt ja jou­duttu poistamaan, vasen keuh­koni rut­taantu­nut ym. ym.

Seuraavat liki 6 viikkoa kuluivat teho-osastolla kallovedossa sinunkauppoja kuoleman kanssa tehden eikä lääkärit pystyneet vieläkään sanomaan, jäänkö henkiin vaiko en. Tämän jäl­keen olin run­saan kuukauden osasto 4:n eris­tyshuo­neessa ja oma hoitaja istui vuoteeni vie­ressä yötä päi­vää. Letkuissa makasin kaksi ja puoli kuukautta pystymättä syö­mään, liikkumaan tai edes puhu­maan ja lopulta olin pelkkää luuta ja nahkaa. Ku­vaavaa silloiselle tilanteelleni oli, että kun laitettiin keskussairaalan kaikkein herkin hälytyskellon nappula oikean keskisormen alle, voimani riitti painamaan nappulaa ja hälyttämään hoitajat, mutta jos keskisor­meni tipahti tämän nappulan päältä, en saanut sormeani nostettua uu­delleen nap­pulan päälle. Vain muutama milli olisi tar­vittu, mutta ei sitäkään ja lää­käreiden en­nusteet olivat todella synkät. Eli koskaan en enää jaloilleni nousisi

Koitti sateinen lokakuun viides päivä, jota en unohda koskaan. Sinä päivänä mi­nut nostettiin ambulanssin baareille ja läh­dettiin siirtämään So­dankylän terveyskes­kukseen. Osasto neljän käy­tävälle oli ko­koontuneet koko paikalla ollut hen­kilökunta sai­raanhoidon opiskelijat mukaan lu­ettuna ja tuskinpa siitä het­kestä löytyi ainutta­kaan kuivaa silmää. Minulle tämä keskussai­raala-aika, siitä asti kuin muistan, oli ollut kuin maan­päällistä paratiisia ja liikuntaky­vyttömänä let­kuissa maatessani olin elä­nyt yhtä elämäni ken­ties onnellisinta aikaa. Niin suurenmoisia ja sy­dämellisiä kaikki olivat olleet ja yhtä sydämelli­set olivat myös jäähyväiset. Varsinkin kun tule­vaisuudesta ei ollut minkäänlaista tietoa. ”Ylin riemu vai kuoloko lie”.

Uskon ja hypnoosin periaatteet hyötykäyttöön

Siinä vaiheessa kun minut siirrettiin So­dankylän terveyskes­kukseen, sanottavaa liikuntakykyä ei ollut. Oikea käteni toimi sen verran, että kun hä­lytyskellon nappula kiinnitettiin ha­kaneulalla rintani päälle, saatoin vuoteessa selällään maates­sani hälyttää hoitajat apuun, mutta esimerkiksi lusikan suuhun saa­minen oli täysi mah­dotto­muus. Siispä hoitajien oli syötettävä, nostettava ylös rullatuoliin ja taas vuotee­seen. Kun vasem­man keuhkon ruttaantu­misen ja siitä johtuvan heikon hengityska­pa­siteetin lisäksi oli äänihuuli­halvaus, oli puhuminenkin lähes toivo­tonta ja hoitajat tarvitsivat hyvää elekielen tulkintataitoa, että ylipäätään selvittiin.

Silloisena fysioterapeuttina terveyskes­kuk­sessa oli todella lahjakas terapeutti, Marita, ja aivan ensimmäisestä tapaami­sestamme ymmär­sin, että yhteistyömme tulee olemaan antoi­saa. Niinpä aloitimme liikeratojen avaamisella ja li­hasvoimien vahvistamisharjoituksilla ja pientä edisty­mistä tapahtui jatku­vasti. Yksi riemuvoitto oli kun kuukautta myöhemmin, marras­kuun vii­dentenä päivänä, sain ensikerran lusikan omin avuin suu­huni ja söin iltapalaksi ku­pillisen viiliä.

Siitäkin huolimatta, että yhteistyö Mari­tan kanssa tuotti jat­kuvasti myönteisiä tu­loksia, eivät tulevaisuudennäkymät kovin hääppöisiä olleet. Keskussairaalan lääkä­rien diagnoosi alkuvai­heessa oli ”Medul­lan vamma Tetra plegia”, joka tarkoittaa kau­la­rangan alueella olevaa selkäydin­vau­riota, joka ei tunnetusti koskaan parane. Eli vaihtoehtoja oli täsmälleen kaksi: Joko jäädä loppuiäksi sängyn orjuuteen tai sit­ten mobilisoi­tava kaikki mah­dolliset alita­juiset tekijät ja hen­kiset voimavarat avuksi kuntou­tuksessa. Nyt kun olin nuoruudes­sani hankkinut riittävän hyp­noosin alueille liittyvän taidon ja asiantuntemuksen; ja kun olin lukenut monista hypnoosin avulla sa­vu­tetuista paranemisista, tämä antoi toivon siihen toivottomuuteen, jossa olin ja niinpä läh­din omatoimisesti ja aktiivisesti hyö­dyntämään hyp­noosin tai­toani tuloksien saavuttamiseksi.

”Kaikki on mahdollista sille, joka us­koo” opetti Suuri Mestari kauan sitten. ”Sen teet mihin us­kot”, kirjoittaa Nor­man Vinset Peale saman nimi­sessä kir­jassaan. Käy­tännössä nämä opetukset merkitsevät sitä, että mikäli halutaan saa­vuttaa jotain tavan­omaisuuden rajat ylittä­vää, meillä pitää olla selkeä kuva (näky) tavoitteistamme ja tehtävä päättäväistä ja pitkäjänteistä työtä tavoit­teidemme hy­väksi. Mikäli jäädään passiivisena odotta­maan ihmettä itsemme ulkopuolelta, sitä ihmettä saamme odottaa vielä haudassa­kin.

Hyvin yleisenä asenteena monilla on: ”Kyllä lääkärit panevat sinut kävele­mään…” Tai ”Kyllä fysioterapeutit te­ke­vät..” jne. Eli odotetaan pas­siivisena jotain ta­pahtuvaksi ja ainakaan kuntou­tumisen suhteen tämä ei toimi ja tällaisella asen­teella saavute­tut tulokset jäävät erittäin lai­hoiksi. Lääkäreiden, samoin kuin tera­peut­tien aika yhtä potilasta tai kuntoutettavaa kohtaan on rajallinen ja niinpä tarvitaan kun­toutettavalta erittäin paljon myös oma­kohtaista aktiivisuutta.

Näin oli tilanteeni myös Sodankylän ter­veys­keskuksessa syystalvesta 1983. Vaikka yhteistyö Maritan kanssa oli tulok­sellista, tarvittiin myös omakohtaista toi­mintaa jotta tuloksiin päästäisiin nopeam­min. Niinpä otin omakohtaisia tavoitteita, joi­hin keskityin ja suoritin nämä ajatuksis­sani yhä uudelleen ja uu­delleen useiden päivien ajan. Eli piirsin nämä suoritukset ensin alitajuntaani, jonka jälkeen läh­din toteuttamaan tavoitteitani täydessä uskon­varmuudessa: ”Minä nousen ja minä käyn”.

Yksi tällainen omakohtainen tavoitteeni oli pyörätuolista sei­somaan nouseminen. Nyt kun minulla ei ollut enää minkäänlaista mielikuvaa edes seisomisesta, saati käve­lemisestä, minun oli yritettävä miettiä, miltä tuntuu seisoa ja miten pyörätuolista sei­saalleen päästään. Kävi tätä suo­ritussarjaa mielessäni läpi yhä uudelleen ja uu­delleen kunnes eräänä päivänä yritin toteut­taa tätä käytännössä. Tulos kuitenkin oli, että sinä päivänä ta­kamukseni ei noussut yhtään pyörä­tuolista, mutta seuraavana päivänä jo sentin verran ja tästä päivä päivältä yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes viikon ku­luttua saatoin yllättää vuotee­seen nosta­maan tulleet hoitajat sillä, että istuin jo valmiiksi vuoteeni reunalla.

Henki on enemmän kuin ruumis

Vammautuneita on moninaisia ja moninai­sia ovat myös vammau­tumiset syyt. Lii­kenneonnetto­muudet, työtapaturmat, sai­raudet, halvautumiset jne. Niinpä kuntou­tumisessa saavutetut tulokset vaihtelevat hyvinkin huomattavasti. Toinen voi selvitä hyvinkin pitkälle kun taas samanlaisesta tilanteesta toisen kohdalla ei tapahdu juu­rikaan kehitystä. Niin ikään fysioterapeut­tien taso vaih­telee hyvinkin huomattavasti. Sama peruskoulu­tus ja kui­tenkin saavute­tuissa tuloksissa on hy­vinkin suuria eroja.

Itse kaiken kokeneena ja asioita paljon tutki­neena olen pääty­nyt siihen, että rat­kaisevaa osaa fysioterapeutin saavutta­missa tuloksissa näyttelee se, miten hän pystyy innoittamaan ja akti­voimaan kun­toutettavan omat henkiset voimavarat avuksi kun­toutuksessa. Mikäli terapeutti toimii ”ulko­puolisena käskijänä” suhteessa kuntoutettavaan, kuntoutettavan omat henkiset voimavarat ovat täysin passivoi­tuneet tai jopa nousseet spon­taa­niin vas­tustukseen ja tulokset ovat sen mukaisia. Sen sijaan jos terapeutti heti alusta pitäen tun­nustaa kuntoutettavan työ­toverikseen ja lähtee tekemään ”me-henkeen” perustu­vaa yh­teistyötä kuntoutettavan kanssa, kuntoutettavan omat hen­ki­set voimavarat ovat aktivoituneet yhteistyöhön ja tulokset voi­vat olla jopa ihmeiksi luokiteltavia.

Näin oli myös Invalidiliiton Lapin kuntou­tuskeskuksessa ja yhteistyössä todella lahjakkaan fysioterapeutin, Tainan, kanssa.
     Ensimmäisen kerran kävin juhannus­aattona tapahtuneen rysäyksen jälkeen kotonani lokakuun viimeisenä sunnuntaina, jonka jälkeen olin pyhäntienoot kotonani. Samoin joulun olin kotonani ja heti joulun jälkeen alkoi uusi vaihe kun minut vietiin uutuuttaan hohtavaan Lapin kuntoutuskes­kukseen – ILKK:aan, jossa minut oli ni­metty Tainan henkilökohtaiseksi kun­toutettavaksi.
     Tulevan kuntoutettavansa papereita tut­kaillessaan Taina oli kertomansa mukaan kauhistunut – papereissani kun oli ammat­tinimikkeenä lukenut: ”evankelista” – ”Voi herra varjele. Mitenkhän minä senkin miehen kanssa pärjään”. Mutta me pär­jättiin. Ymmärsin hyvin Tainan huolen ja niinpä otin heti alkuun asian puheeksi. Tein selväksi, että minä en aio tyrkyttää Tainalle omia uskonnäkemyksiäni enkä käännyttää häntä mihinkään. Samoin tein selväksi, että meillä oli enemmän kuin vain pelkkä terapiasuhde. ”Olen, paitsi evan­kelista, myös hypnoosiasiantuntija sekä reservin lääkintäalikersantti ja meitä yhdistää työtoveruus”.
     Ja niin yhdisti. Yhteistyötämme voidaan osuvasti kuvata mielikuvalla, että hiihdettiin umpihangessa kaukaista päämäärää koh­den. Vuorotellen edessä hiihtäen ja latua toisillemme avaten edistystä tapahtui jat­kuvasti eikä Tainan tarvinnut jatkuvasti edessä hiihtää. Riitti kun piti asiantuntijana huolen siitä, että suunta pysyi oikeana.
     Päivittäisten yhteisten jumppatuntien li­säksi treenasin jatkuvasti myös omin nok­kineni. Seisomisharjoituksia, portaikossa kiipeilyä, nojapuukävelyä ym. ja myöhem­min aloin käymään omin päin myös kunto­salissa. Kahden aikaan oli päiväkahvi ja kun muuta ohjelmaa ei ollut, kärräsin tun­niksi yksin kuntosaliin ja oli mahtavia het­kiä. Ke­vättalvinen iltapäivän aurinko valaisi kun­tosalin ja ylhäällä olleesta kaiuttimesta kuului iltapäivän klassista, jonka innoitta­mana harjoittelin jalkaprässissä ym. lait­teissa.

Ilmeisesti on niin, että tällaiset henkiset in­noitukset ja voimavarat ovat täyttä hebreaa nykyajan muutoin niin pitkälle kehittyneelle lääketieteelle koskapa kuntoutuskeskuk­sen lääkärit eivät ymmärtäneet aktiviteet­tiani.
     Vasemman keuhkon ruttaantumisen vuoksi hengityskapasiteettini oli vain 0,9 lit­raa. Eli vajaa viidennes terveen miehen vitaalikapasiteetista ja tätä kapasiteettia mitattiin yhä uudelleen ja uudelleen koska lääkärien mielestä ”sillä kapasiteetilla ei rehkitä niin kuin se mies rehkii”. Sa­moin kuntoutuskeskuksen silloinen ja nyt jo edesmennyt ylilääkäri Herva piti minulle puhutteluja: ”Kyllä se on, Salmela, niin, että sinun on aivan turha rehkiä. Ti­lanne ei siitä muuksi muutu. Sinun pit­tää hyväksyä tosiasiat ja ottaa kuin Ju­malan kädestä. Sinä olet uskovainen mies…”

Nämä ylilääkärin mietteet olivat lääke­tieteellisten realiteettien valossa ymmär­rettäviä. Diagnoosina oli ollut Medullan vamma, joka ei tunnetusti koskaan parane. Eli minun olisi pitänyt alistua ja sopeutua tilanteeseen. Kuitenkin, mikäli olisin siinä vaiheessa alistunut, kaikki kehitys olisi py­sähtynyt siihen ja kun vielä siinä vaiheessa en päässyt vuoteestani istualleen, tulisin makaamaan lopun ikääni toisten autetta­vana jossain hoitolaitoksessa ja niinpä an­noin nämä ylilääkärin puheet mennä toi­sesta korvasta suoraan ulos: ”Minun us­koni siirtää vuo­ria ja parantaa sairaita”, ajattelin, mutta kun puhuminen oli mitä oli, en puhunut mitään ja jatkoin enti­seen ta­paan.

Ja tuloksia myös syntyi. Viikon kuluttua tästä ylilääkärin puhuttelusta pääsin omin voimin vuoteestani istumaan ja pari päivää tästä niin kävelin jo käytävällä pyörätuolia taluttaen. Samoin yhteistyössä Tainan kanssa saatiin jatkuvasti uusi voittoja ja niinpä, kun suunniteltu kuntoutusjakso oli päättymässä, ylilääkäri päätti jatkaa kun­toutusjaksoa kuukaudella, aina maaliskuun 9 päivään saakka. Yhtenä osoituksena yhteistyömme tuloksellisuudesta oli sekin, että kävelin kuntoutuslaitoksen vuode­osaston käytävän päästä päähän pelkän tetrakepin avulla. Taina käveli vierelläni siltä varalta, että ottaa vastaan mikäli ta­sapainoni pettää. Vakaa käsitykseni on, että mikäli olisimme saneet jatkaa yhteis­työtämme, olisin kävellyt jo ennen kesää ilman minkäänlaisia apuvälineitä. Samoin kotiuttamispäivän hoitajat sanoivat, että ylilääkäri oli joutunut muuttamaan mielipi­dettään meidän yhteistyömme suhteen monta kertaa ja vielä nytkin, runsaat pari­kymmentä vuotta myöhemmin, muistelen kiitollisuudella yhteistyötämme vakuuttu­neena siitä, että mikäli Taina ei olisi silloin ollut Taina, en koskaan olisi vammautumi­sestani selvinnyt niin hyvin kuin olen sel­vinnyt. Tuskin olisin enää elämässä ja vielä vähemmän olisin autonrattiin myö­hemmin uudelleen noussut.

Uudelleen liikenteeseen

Lapin kuntoutuskeskuksesta minut siis ko­tiutettiin maaliskuun 9 päivän iltana, jonka jälkeen olin parisen viikkoa kotona ja jäl­leen oli edessä uusi reissu. Tällä kertaa Käpylän kuntoutuskeskukseen Helsinkiin. Reissu, joka yhtä hyvin olisi voinut jäädä tekemättä sen vuoksi, että Käpylän henki­nen ilmapiiri oli siinä määrin ankea, että mitään edistystä ei tapahtunut. Pikemmin­kin päinvastoin. Kuntoutusjakso olisi päätty­nyt heti pääsiäisen jälkeen ja niinpä nousin lentokoneeseen jo ennen pääsi­äistä huhti­kuussa 1984 ja tästä alkoi sivii­lielämäni ominen haasteineen.

Sodankylän terveyskeskuksessa alkanut yhteistyö Maritan kanssa jatkui kotiutu­miseni jälkeen jälleen ja nyt siten, että Ma­rita kävi kotonani kaksi kertaa viikossa ja saatiin vuosien saatossa jatkuvasti pientä edistystä. Samoin toteutin jatkuvasti myös omakohtaisia tavoitteitani, joista yksi ja erittäin ratkaiseva oli nousta uudelleen auton rattiin ja päästä liikenteeseen.

Tätä tavoitettani teoretisoin jopa kuu­kausien ajan ja vaikka vasen puoleni oli vielä lähes täysin halvaantunut, oli oikean puolen kädessä ja jalassa siinä määrin lii­kuntavarmuutta, että pystyisin ajaman au­tomaattivaihteista autoa. Näin teoretisoin ja tässä tarkoituksessa kärräsin vaimoni avustamana lääkäriin hakemaan lääkärin­todistusta ajotutkintoa varten. (ABCE-luo­kan ajokortti minulla oli, mutta lupaa au­toiluun ei). Lääkärinä oli joku vasta val­mistunut naislääkäri ja tapaukseni hänen kohdallaan ensimmäinen, mutta Lapin kuntoutuskeskuksen lääkäri opastamana kirjoitti asiaankuuluvan todistuksen kesä­kuulla 1986. Tämän jälkeen hankin heinä­kuun alussa automaattivaihteisen Nissan Cetrikin, jolla marjamatkoilla käydes­sämme ajoin kuoppaisia metsäteitä ajo­tuntumaa saadakseni. Tämän jälkeen elo­kuulla suoritin omalla autollani hyväksytyn ajotutkinnon ja pääsin yli kolmen vuoden tauon jälkeen uudelleen liikenteeseen.
     Muistan ikäni ensimmäisen autoilumat­kani Sodankylän keskustassa. Lähes kaikki tunsivat minut ja tiesivät tilanteeni ja nähtyään minut autonratissa, katsoivat, katsoivat kuin haudoista noussutta mana­laista, silmät pyöreänä ja monttu auki: ”Näinkhän minä oikein, että Leo ajoi au­toa”. Ja moni tuli juttusille: ”Ei sitä olisi uskonut, että sinä autonrattiin vielä nouset”. Ja siinäpä se: Minä uskoin.

Maastokävelyä

Niin. Minä uskoin ja tulokset olivat uskoni mukaisia. Yhteistyömme Maritan kanssa jatkui kolmisen vuotta ja tänä aikana selitin Maritalle omia ”vuoria siirtävän” uskoni pe­riaatteita, joita Marita oli pannut korvansa taakse. Oli haaveillut nuoruudessaan opettajan ammatista, yrittänyt seminaariin, mutta pompannut ja niinpä hän oli päättä­nyt soveltaa uskoni periaatteita käytäntöön ja pyrkiä uudelleen opettajan uralle sillä seurauksella, että on nyt ollut jo liki 20 vuotta opettajana.

Maritan lähdettyä opettajan uralle tein lyhyen aikaa yhteistyötä Anun kanssa ja kun hänkin lähti opettajaksi, päätin, että jatkan yksin. Meiltä Sodankylästä kun loppuu fysiotera­peutit mikäli kaikki lähtevät opettajaksi ol­tuaan vähän aikaa kanssani.

Toukokuussa 1988 otin omakohtaiseksi harjoitusmuodoksi maastokävelyn. Sodan­kylässä lentokentän maasto on hietikkoista männikkökangasta, jossa lähdin kävele­mään tukitelineeni avulla pientä poronpol­kua. Otin 75 askelparia, panin maastoon merkin ja palasin autolle ja katsoin kellosta käyttämäni ajan. Ensimmäinen merkki oli 50 metrin päässä ja aikaa edestakaiseen matkaan kului liki tunti, mutta syyskuulla, käveltyäni kesän samaa polkua edestakai­sin noin 50 kilometriä, oli merkki jo 125 metrin päässä ja aika edestakaiseen mat­kaan kului vain 6 minuuttia. Eli mahtavaa kehitystä ja sen kesän jälkeen pyörätuolini vietiin varastoon, jossa oli kaikkiaan 8 vuotta. Kolme vuotta jopa lainassa Ou­lussa.

”Sen teet mihin uskot”, kirjoitti Norman Vinset Peale kirjassaan. Käytännössä tämä vaatii sen, että erittäin voimakkaan uskon, ”näyn”, lisäksi tarvitaan määrätie­toista ja kauaskantoista työtä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Tätä näkyä ja työtä voidaan verrata korvenraivaajaan, joka sielunsa silmin näkee synkeän korven sijasta lai­nehtivan viljapellon jo ennen ensimmäistäkään kirveen tai kuokan iskua ja niinpä vuosien uurastuksen jälkeen sillä synkeän kuusikon paikalla lainehtii todellakin vilja­pelto.

******

Syyskuulla 1992 olin nivustaivetyräleikka­uksessa Lapin keskussairaalassa, jossa tapasin lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat olleet minua alkutilanteessa hoitamassa. Olivat todella hämmästyneitä tapahtu­neesta kehityksestä, pitivät jo lääketieteel­lisenä sensaationa, ja kuultuaan, että olin kävellyt yhden kesän aikana jopa 50 kilo­metriä eräs lääkäreistä totesi: ”Kyllähän se ei ole voinut olla medullan vamma”. Niin ikään moni hoitajista, oltuaan tietoisia, että tapahtuneen kehityksen taustalla on us­koon ja hypnoosiin liittyvä asiantunte­muk­seni, esitti toivomuksen: ”Sinun pitää kirjoittaa mahdollisimman paljon näiltä alueilta ja opettaa näitä taitoja ihmi­sille”. Ja näin olen myös ahkeroinut.

Yksinäinen puu ei pala

Jos siis nämä henkiset virittyneisyydet, henkiset voi­mavarat ja mahdollisuudet ovat hebreaa koululääke­tieteelle, niin vielä enem­män nämä on hebreaa laa­jemminkin yhteis­kunnassamme sekä myös uskovien piirissä, vaikka juuri heidän tulisi olla alan asian­tuntijoita. Omata kuulevat korvat ja ope­tuslasten kielen jotta voisivat sanalla vir­voittaa väsynyttä sekä nostaa ja kantaa alas painuneita.

Mutta näin ei ollut Sodankylässä. Sen jäl­keen kun yhteistyöni fysioterapeuttien kans­sa päättyi, olin todella yksin näiden hen­kisten jaksamisien suhteen ja kaikki­han me tiedämme, että yksinäinen puu ei pit­kään pala.

Lokakuulla 1990 istuin autossani tällä van­halla nelostiellä Vuojärvellä, ”kaupanmäen” rinteessä. Autoni ikkunasta avautui näkö­alat Vuovaaraan ja Luostolle, nuoruus­vuosieni pyhille metsästysmaille, joista olin aikanani kantanut lukemattomat metsot ja linnut äidille pataan pantavaksi; mutta joka aika oli eräretkineen auttamatta jäänyt lo­pullisesti taakseni.
     Siinä pitkään autossa istuessani kelasin mielessäni nuoruusvuosiani ja elin ne ikään kuin uudelleen ja samalla muistui elävänä mieleen myös nuoruuteni hyp­noosiopinnot ja oli kuin joku olisi sisälläni sanonut, että minun on alettava opetta­maan hypnoosia ihmisille. Avuksi heille it­selleen, kuten hypnoosi oli minulle apu ol­lut, sekä myös sen vuoksi, että tämän kurssitoiminnan kautta löytäisin kenties yhteyksiä ihmisiin ja ratkaisut myös loput­tomaan yksinäisyyteen. Niinpä parin vii­kon asiaa harkittuani pistin Lapin Kansaan hypnoosikurssia koskevan ilmoituksen ja heti alkoi tapahtumaan. Niin pian kuin ky­seisen ilmoitukseni sisältänyt lehti jaettiin, puhelin alkoi pärisemää jo ennen kahdek­saa ja sen päivän aikana soitettiin aina yleisradiosta asti ja sitä seuraavasta tal­vesta tuli yksi elämäni parhaista. En ollut enää yksin ja intoa riitti nyt myös kuntou­tumiseen.