Me, evakossa syntyneet tai sitä vanhemmat, olemme nähneet kansakuntamme nousun erittäin köyhistä ja puutteellisista oloista nykyiseksi hyvinvointivaltioksi, elintaso­yhteiskunnaksi, jonka vertaista tässä pettuleivän maassa ei olla aiemmin nähty eikä kuultu. Olisi luullut, että tämä aineellinen hyvinvointi ja leivän yltäkylläisyys olisivat tehneet ihmisistä ikionnellisia, jotka elämäänsä tytyväisinä nauttivat elämänsä jokaisesta päivästä aina kehdosta hautaan saakka. Mutta kun ei. Koskaan aiemmin ei olla nähty samanlaista henkistä ahdinkoa ja hätätilaa, joka nykyään vallitsee ja kehitys tässä suhteessa kulkee jatkuvasti huonompaan suuntaan ja jo lähitulevaisuudessa on edessämme todella suuret vaikeudet ellei muutosta parempaan tapahdu. Ja mikäkö on mennyt pieleen?
     Näkisin suurimmaksi syyksi nykyiseen henkiseen hätätilaan sen, että kaiken tämän ulkoisen hyvinvoinnin keskellä on täysin unohtunut se, että ihminen on myös henkinen olento, joka tarvitsee leivän lisäksi myös henkistä ravintoa kasvaakseen henkisesti voimakkaaksi yksilöksi sekä täyttymyksen omiin henkisiin tarpeisiinsa jotta elämä olisi täysipainoista ja onnellista elämää.

Ihmisen persoonallisuus, omine henkisine tarpeineen, on kuin palapeli, jossa jokaisen yksi­tyiskohdan on oltava omalla paikallaan, jotta ihminen voisi elää sisäisesti vapaata ja täysipainoista elämää. Otamme tässä yhteydessä käsiteltäväksemme muutamia näistä ihmisen henkisistä tarpeista.

1. Tarve olla hyväksytty.

Yleensä on niin, että ihminen rakentaa omaa minäkuvaansa sen mukaan kuin miten toiset ihmiset häneen suhtautuvat. Silloin kun ihmisen synnynnäiset olosuhteet, kodin henkinen ilmapiiri, riittävän edustava ulkomuoto ja persoonalliset ominaisuudet ovat myönteiset, ihmisellä ei ole vaikeaa löytää itselleen hyväksymistä ja sen mukaisia hyviä ystävyys­suhteita. Sen sijaan niillä ihmisillä, joilta nämä synnynnäiset tai muut edellytykset hyväksytyksi tulemiseksi puuttuvat, tämä voi ennenpitkää muodostua hyvinkin vaikeaksi ja raastavaksi ongelmaksi näille ihmisille. Yleensä on niin, että: Ihminen, joka ei koskaan elämässään ole saanut osakseen hyväksymistä, ei pysty hyväksymään ketään. Ei edes itseään. Tällaisissa tapauksissa yksilö joutuu yleensä hyvin vaikean alem­muus­kompleksin valtaan ja seurauksena on jatkuva "minän" korostus ja itsensä esillä pitäminen.
     Esimerkiksi alkoholisteilla tämä tilanne johtaa valtavaan pätemisentarpeeseen ja minän korostukseen. Heikon itsetunnon omaava ihminen yrittää kaikin tavoin korostaa itseään ja omaa erinomaisuuttaan suhteessa muihin ihmisiin. Yrittää jatkuvasti löytää sellaisia alueita, joissa hän kokee oman pätevyytensä toisten silmissä. Jos hän sitten tällaisen alueen löytää, hänen "suuruudenhulluudellaan" ei ole rajoja. Sen sijaan jos hän epäonnistuu pyrki­myksessään, seuraava vaihe on valtava säälin ja myötätunnon kerjääminen. Ja tällä hän kaiken aikaa yrittää, yleensä tietämättään, viestittää toisille: Hyväksykää minut.

2. Tarve olla rakastettu.

Meillä Suomessa rakkaudesta on sepitetty tuhansia ja taas tuhansia lauluja. Kirjoitettu lukematon määrä kirjoja ja tästä rakkaudesta puhutaan ja ja puhutaan. Ja kuitenkin rakkaus on monille ihmisille kuin kuu, joka kirkkaana paistaa; mutta joka on niin kaukainen ja saavuttamaton. Ja miksi näin?
     Syynä tähän on se, että meillä Suomessa, kristillisestä uskonnosta huolimatta, tunnetaan vain yksi rakkauden käsite. Ja tämä on miehen ja naisen välinen eroottinen rakkaus. Pari­suhde. "Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti", tai miten tämä asia halutaan milloinkin ilmaista.
     Tunnusomaista tälle eroottiselle rakkaudelle on, että siinä katsotaan ihmisen ulkoisiin puitteisiin. Inhimilliseen viehätysvoimaan, eroottisuuteen, miehen miehisyyteen ja naisen rakastettavuuteen. Ja yleensä ihmisillä on hyvin korkeat kriteerit, joiden perusteella he rakkaudentoverin itselleen valitsevat; ainakin vielä nuoruusvuosinaan. Ja nyt. Tämän päivän todellisuus on, että aito ja pyyteetön lähimmäisenrakkaus on kristityksi kutsutusta maastamme kadonnut lähes täydellisesti. Samalla kun kehitys maassamme kulkee jatkuvasti aineellisen hyvinvoinnin tavoittelun tietä henkisen hyvinvoinnin kustannuksella, ihmiset kadottavat todellisen yhteyden omaan henkiseen minäänsä, omaan sydämeensä ja samalla he kadottavat myös kyvyn empaattiseen lähimmäisenrakkauteen. Ihmisistä on tullut, ja entistä enemmän tulee, tunteettomia elintasorobotteja, joiden sydämen paikalla kilisee kassakone. Lähes kaikki arvot tämän päivän ihmisten elämässä mitataan rahalla ja aineellisella hyvinvoinnilla. Ja kuitenkin. Todellisen, aidon ja pyyteettömän rakkauden tarve on yksi suurimmista ihmisen tarpeista, jonka täyttymys tekee ihmisen elämästä todella rikkaan ja antaa ihmiselle henkisiä voimavaroja vaikeimmistakin koettelemuksista selviy­tymiseen. Mutta. Vaikeus tämän päivän yhteiskunnassamme on se, mistä tämän todellisen rakkauden löytää.

Kesällä 1981 tapasin Sodankylän katukuvassa monet kerrat erään nuoren kaverin, Raimon, laitapuolen kulkijan, jonka elämä oli jo vuosia kulkenut jatkuvaa "alamäen tietä". Monet kerrat hänen kanssaan pohdittiin hänen elämänsä vaiheita ja hänen kurjaa tilannettaan. Hänen kotiolonsa olivat olleet erittäin vaikeat. Alkoholisoituneet vanhemmat ja koti jatkuva "juoppojen pesä", jossa juotiin ja tapettiin. Hänen kasvu­ympäristönsä vaikutuksen hänen persoonallisuutensa kehitykseen ymmärtäen tuumasin eräänä iltana hänelle: "Kuuleppa Raimo. Sinua elämästä puuttuu kolme asiaa". "No mitkähän ne ovat?", kysyi hän. "Ne ovat: Olla hyväksytty. Olla rakas­tettu. Olla tarpeellinen."
     Nämä sanat kuultuaan Raimo painoi päänsä alas ja oli pitkän aikaa puhumatta ja näki, että sanani koskettivat syvältä. Sitten pitkän hiljaisuuden jälkeen tuumasi: "Kuule. Minä ottasin justiin nämä asiat jos vain jostain löytäisin". Ja siinäpä se. Mistä elämässään haaksirikkoutunut laitapuolen kulkija täyttymyksen henkisiin tarpeisiinsa löytää?

Tämän rakkaudentarpeen suhteen pätee sama kuin aiemmin hyväksytyksi tulemisen kohdalla. Niillä ihmisillä, joilla on ulkoisia tai muita persoonallisia edellytyksiä rakastetuksi tulemiseen, ei ole vaikeaa rakkautta osakseen löytää. (Vaikka vain eroottista). Sen sijaan taas niillä lähimmäisillä, joilta nämä edellytykset rakastetuksi tulemiseen puuttuvat, on rakkautta lähes mahdotonta mistään löytää. Niinikään tässä pätee sama kuin hyväksymisen kohdalla: Sellainen ihminen, joka ei koskaan ole saanut osakseen rakkautta, ei pysty rakastamaan ketään. Ei edes itseään.
     Täyttymätön rakkaudentarve synnyttää jatkuvan tyhjyydentunteen ja sisäisen tuskan ihmisen sisimpään. Tällaisessa tilanteessa ihminen etsii ja etsii täyttymystä sisäiseen tyhjyyteen ja vapautusta sisimmässä jatkuvasti raastavasta tuskasta. On kuin entinen professori, joka etsi ja etsi. Sitten tuli joku tuttavista kysymään, mitä hän oikein etsii. "Minä etsin ihmistä", oli ollut professorin vastaus.

Meillä Suomessa on jatkuvasti kauhisteltu tiettyjen nuorten riehumista ja aggressiivista käyttäytymistä. Milloin toreilla tai öisillä kaduilla, milloin yksinäisten teiden tienviittojen tai liikennemerkkien kimpussa jne. Kauhistellaan, kuinka edesvastuuttomat nuoret riehuvat ja haaskaavat veronmaksajien veromarkkoja. Esitetään lisää poliisivoimia ja kurinpalautusta näitä nuoria kohtaan. Kuitenkaan koskaan kukaan ei kysy, miksi nämä nuoret riehuvat ja mikä on todellinen syy näiden aggressioihin? Olen näkemässä, että useissa tapauksissa syy tällaisiin aggressioihin on juuri täyttymättömän rakkaudentarpeen tuottama tuska ja pyrkimys siitä vapautumiseen.
     Meissä ihmisissä asuu kaksi toisilleen vastakkaista voimaa: Rakkaus ja viha. Sellaisissa tapauksissa, jossa ihminen vaikka vain kerran on antanut sisäisen tuskansa purkautua aggressioon, hän on löytänyt itsestään todella vaarallisen keinon vapautumiseen, Viha, ja sen purkaminen aggressioon vapauttaa ihmisen sillä kertaa sisäisestä tuskasta. Mutta. Tällainen vapautuminen vaatii jatkuvan ja entistä voimakkaamman vihantunteen ylläpidon ja aggression. (Esim. suurkaupunkien raaistunut ja tarkoitukseton väkivalta). Ja tällainen käyttäytyminen karkottaa viimeisimmätkin ystävät ja ymmärtäjät ja syventää entisestään sitä vaikeaa tilannetta, jossa ihminen on. Pitemmälle jatkuneena tällainen tilanne johtaa usein hyvinkin vaikeisiin psyykkisiin ja fyysisiin muutoksiin ja terveyden menetykseen; tai sitten elämän arvon kieltämiseen ja itsetuhoon. Valitettavasti käsiraudat, pakkopaidat, piikit ja pillerit on lähes ainutta mitä ns. ammattiauttajat, poliisi, lääkärit psykiatrit jne. voivat tällaiselle onnettomalle avuksi tarjota.

3. Tarve olla tarpeellinen.

Joskus 1980-luvun alkupuolella, eräänä heinäkuisena yönä, tapasin Sodankylän katukuvassa erään mustapartaisen kaverin. Hänen kanssaan keskustellessani ilmeni, että hän oli käynyt kaksi eri ammattikoulua ja siitä huolimatta jo yli kaksi vuotta ollut työttömänä, eikä yhteiskunnalla näyttänyt olevan hänelle enää mitään tarjottavana. Seurauksena tästä oli, että kaverin elämä oli ajautunut syvään passiiviseen tilaan, jossa myös alkoholi näytteli keskeistä sijaa.
     Muutamaa päivää myöhemmin tapasin tämän kaverin uudelleen ja kun samaan aikaan suunnittelin hillaretkeä erämaan hiljaisuuteen ja rauhaan, pyysin hänet mukaan yhteiselle hillaretkelle. Ja niin matkattiin eräälle suolle, jossa suurin osa ajastamme kului nuotiolla istumiseen ja elämän syvimpien kysymysten yhteiseen tutkisteluun. Muutamaa päivää myöhemmin matkattiin jälleen hillaretkelle. Tällä kertaa Pomo­kairan suuriin erämaihin, karhujen valtakuntaan, joista myös merkkejä sillä retkellä nähtiin. Jälleen nuotiolla vietetty kahvi- ja keskusteluhetki vei suurimman osan ajastamme.
     Seurauksena näistä yhteisistä hilla- ja nuotioretkistämme oli sitten se, että kun kolmatta kertaa menin tätä kaveria mukaani pyytämään, hänen avovaimonsa tiesi kertoa, että kaveri oli töissä. Ilmeni, että toiselta hillaretkeltä palattuamme kaveri oli itse mennyt kunnan virastotalon rakennustyömaan mestarilta kysymään työtä ja mestari oli ottanut hänet välittömästi työhön ja tämä työsuhde jatkui useita vuosia.

"Työtön on kuin tammettu virta" ajattelin, kun tämän kaverin tilannetta yksin kahvitulilla istuessani mietiskelin. Jokaisen ihmisen sisimpään kätkeytyvät valtavat henkiset voimavarat vaikeimpienkin elämäntilanteiden voittamiseen ja varsin yleisesti tiedetään, että keskiver­toihminen käyttää omista käytettävissä olevista henkisistä voimavaroistaan hyväkseen vain n. 10 prosenttia ja tämänkin hyötykäyttösuhteen ylläpitämiseen ihminen tarvitsee jatkuvasti työtä tai muuta motivoitua toimintaa. Työttömillä, vaikeasti sairailla, vammautuneilla tai eläkkeelle jääneillä ihmisillä tämä hyötykäyttösuhde jää hyvinkin alhaiseksi. Jopa lähelle nollaa. Ja kuitenkin heissä edelleen on nämä samat henkiset voimavarat. Patoutuneena heihin itseensä sen vuoksi, ettei heillä ole "kanavaa jonka kautta he voisivat nämä henkiset voimavaransa hyödyntää. Pitkään jatkunut passiivisuus (työttömyys, sairaus, vammau­tuminen, eläkeläisyys jne.) johtaa vähitellen ihmisessä kaiken passivoitumiseen. Henkiseen ja fyysiseen lamautumiseen, joka heijastuu henkisinä kriiseinä (apaattisuus, elämän­haluttomuus, tulevaisuudentoivon katoaminen, alkoholismi, itsemurhat jne.). Ja sen vuoksi, että elintoiminnat yhdessä kaiken muun passivoitumisen kanssa toimivat vajaateholla, ihminen on erittäin altis myös kaikentyyppisten sairauksien puhkeamiselle.

Edellä olemme luoneet yleiskatsauksen ihmisen henkiseen minään ja ihmisen persoo­nallisuutta ja terveydentilaa muokkaaviin psykologisiin tekijöihin. Psykologiassa tunnetaan yksi motto, joka meidän on tässä yhteydessä syytä muistaa. Nimittäin: Älä yleistä.
     Jokainen yksilö on jo synnynnäisiltä lähtökohdiltaan ainutlaatuinen yksilö. Ja vielä enemmän yksilölliset elämänkokemukset ja muut ympäristötekijät muokkaavat yksilön ainutlaatuisuutta. Tämän vuoksi. Kun tarkastelemme yksilön syvintä olemusta, hänen persoonallisuuttaan, me voimme tässä yhteydessä tarkastella aihepiiriä vain yleisluon­toisesti, vain persoonallisuuden muodostumiseen vaikuttavia yleisiä tekijöitä. Läheisempi yksilön tuntemus saavutetaan vain henkilökohtaisen kanssakäymisen ja usein pitkäaikaisen yhteistyön tuloksena.
     Tässä yhteydessä, niin kuin tämän kurssin puitteissa yleensäkin, haluan painottaa hengellistä sielunhoitotyötä ja niitä valtavia mahdollisuuksia, jotka hypnoottisten ilmiöiden ja ihmisen piilotajuisten tekijöiden tuntemus avaa meille auttaaksemme lähimmäisiämme vapautumaan ongelmistaan ja paranemaan sairauksistaan sekä tehdäksemme lähimmäis­temme elämästä onnellisen ja elämisen arvoisen. Tämän vuoksi meidän on syytä paneutua muutamiin periaatteisiin, jotka meidän on hengellisessä sielunhoitotyössä ja muussa terapiassa huomioitava.

1. Rakasta lähimmäistäsi.

Kuten jo aiemmin mainitsin, meidän aikamme yleisin tunnusmerkki on mammonan palvonta, tuotannon tehokkuus sekä voiton maksimointi. Tässä elämäntyylissä yksilön arvo mitataan aina ja vain hänen taloudellisen käyttöarvonsa mukaan. Viimeisimpänä il­mentymänä tässä ajattelussa on, että lapset pyritään saamaan entistä nuorempina kouluun, jotta heistä saataisiin entistä nuorempana "rattaita" elintasoelämän "oravanpyörään". Niinikään tämä kiireinen elämäntyyli heijastuu kaikessa tässä yhteiskunnassamme. Myös terveydenhuoltotyössä.
     Yleinen käytäntö maassamme on, että lääkärin vastaanotolla varataan yhtä potilasta kohden aikaa vain n. 15. minuuttia. Tässä ajassa lääkäri tekee enemmän tai vähemmän onnistuneen diagnoosin potilaan sairaudesta ja kirjoittaa tämän diagnoosin mukaisen reseptin tai määrää potilaan jatkotutkimuksiin asianmukaiseen paikkaan. Todellinen syvällisempi yhteys, joka avaisi lääkärin ymmärtämään potilaan todellisen elämäntilanteen ja sairauden todellisen syyn, jää tällä käytännöllä saavuttamatta. Sama koskee yleensä myös mielenterveystyötä. Ja yleensäkin on niin, että ihminen hakeutuu leimautumisen pelosta mielenterveystoimistoon omine ongelmineen vasta viimeisessä hädässään ja yleensä vasta sitten kun kriisi on päässyt niin pahaksi, että sen hoitaminen on hyvin vaikeaa ja tuloksiltaan kyseenalaista. Nyt tämän päivän yhteyskunnastamme puuttuu lähes täydelleen palveleva lähimmäisenrakkaus. Sama koskee myös olemassa olevia uskonsuuntia ja kirkkokuntia. Heille yksilöllä on vain omaan joukkoon käännyttämisen arvo. Siis. Lähim­mäisenrakkautta heiltä löytyy vain niitä kohtaan, joista heille on toivoa saada jäseniä omaan joukkoonsa. "Ohjelmoitumaan" tiettyjen utopististen haavekuvien, uskonnollisten sugges­tioiden ja uskonnollisen hypnoosin valtaan. Niinikään tätä rakkautta ilmenee vain niin kauan, kuin tämä jäseneksi saamisen toivo heillä on. Tämän jälkeen lähimmäiset saavat olla, jaksaa tai olla jaksamatta. Tässä käytännössä hädänalaiset lähimmäiset ovat vain ns. "helppoja saaliita", joiden hädänalaisuutta pyritään käännytystyössä hyväksi­käyttämään. Ja sieltä, missä "alistu tai tuhoudu" - mentaliteetti vallitsee, sieltä on aivan turhaa lähteä pyy­teetöntä ja palvelevaa lähimmäisenrakkautta etsimään.

Tämän kurssiluonteisen artikkelin yksi keskeinen lähtökohta oli, että me lähdemme ra­kentamaan kansakuntamme keskuuteen sellaista koulukuntaa, jossa me palvelevan rakkauden siivittävänä lähdemme tekemään täysipainoista työtä toinen toistemme, Isänmaamme ja kansamme hyväksi. Silloin kun toimintamme motiivina on palveleva lähimmäisenrakkaus, jonka kannustamana hyödynnämme hallussamme olevan tietotaidon lähimmäistemme hyväksi, me riisumme arvostelijat ja vastustajat aseista. Tämän vuoksi. Kohtaa aina jokainen ihminen ikään ja sukupuoleen katsomatta lähimmäisenä, joka kaikkine ongelmineenkin on sinulle tärkeä. Meidän tehtävämme on pyrkiä auttamaan kanssaihmiset voittamaan omat ongelmansa ja vaikeutensa ja nousemaan näiden vaikeuk­sien yläpuolelle. Hoito- ja terapiasuhteessa älä koskaan pyri käyttämään lähimmistäsi itsekkäiden tavoitteiden, oman kunnian tai muunkaan, saavuttamisen välikappaleena. Älä koskaan pyri myöskään saattamaan apua tarvitsevaa lähimmäistäsi minkäänlaiseen kiitol­lisuudenvelkaan. Älä koskaan pyydä minkäänlaista rahallista tai muuta aineellista korvausta palveluksistasi. Nämä ovat itsekkyydestä lähteviä toimintamotiiveja ja karkottavat apua tarvitsevat lähimmäiset luotasi.

Olkoon siis toimintamme ainut motiivi palveleva lähimmäisenrakkaus, johon kuuluu myös se, että meidän on annettava lähim­mäistemme palvella itseämme. Ja muistakaamme: Aina silloin kun voimme pyyteettömän rakkauden innoittamana auttaa ja palvella lähim­mäistämme, me itse saamme enemmän kuin mitä voimme lähimmäisellemme antaa.

2. Kuuntele, keskustele - älä saarnaa äläkä esiinny.

Milteipä kaikki nykyisin tunnetut hoito- ja terapiasuhteet hoidetaan maassamme ns. ammattiauttajien toimesta. Tunnusomaista tälle toiminnalle on, että siinä toimitaan aina hyödyntäen sitä tietoa ja taitoa, jonka asiaankuuluva koulutus voi tarjota. (Lääkärit. psykologit, psykiatrit, terapeutit, sairaanhoitajat jne.) Tämän vuoksi hoito- ja terapiasuhteet ovat saavuttaneet hyvinkin urautuneet ja kahliutuneet muodot, joissa ei juuri sijaa henkilökohtaisten ominaisuuksien huomioonottamiselle ja hyödyntämiselle jää. On valmiit teoriat, diagnoosit ja lääkkeet, joiden pohjalle hoito- ja terapiasuhteet rakennetaan ja esimerkiksi masennuslääkkeiden käyttö on saavuttanut ennen näkemättömät mittasuhteet myös nuorten keskuudessa.
     Tämän lisäksi maassamme toimii joitakin, lähinnä uskonnolliselta pohjalta lähteviä, kriisiryhmiä, joissa pyritään auttamaan ihmisiä heidän ongelmissaan. Vaikeutena näillä kriisiryhmillä on kuitenkin se, että siinä hengellistetään kaikki. Kaikki on joko Jumalasta tai paholaisesta lähtöisin. Tällä tavoin hengellistetystä maailmankuvasta muodostuu hyvin epätodellinen ja utopistinen maailmankuva, josta elävän elämän realiteetit, kuten psy­kologiset totuudet täysin unohtuvat. Niinikään vaikeutena uskonnolliselta pohjalta lähtevänä toiminnalla on se, että miltei aina toiminnan motiivina on saada jäseniä omaan herätysliikkeeseen tai pyrkiä saamaan julkista mainosta omalle herätysliikkeelle. Näistä motiiveista lähtien apua tarvitseva lähimmäinen on vain väline näiden itsekkäiden tavoitteiden saavuttamisessa. Ja vielä. Nyt kun kaikki hengellistetään mustavalkoiseksi utopistiseksi haavemaailmaksi, johtaa tämä yleensä siihen, että näitä utopistisia näkemyksiä pyritään kaikille ja kaikkialla saarnaamaan, myös hädänalaisille ihmisille ja mikään ei ole sen järkyttävämpi kokemus kuin joutua uskonnollisen pakkosyötön kohteeksi ja vielä järkyttävämpää tämä on niille, jotka oman vaikean tilanteensa vuoksi jo ennestään henkisen jaksamisen äärirajoilla elävät.

Silloin kun ihmisellä on ongelmia tai vaikeuksia, olkoonpa ne minkälaatuisia tahansa, se ihminen ei jaksa kiinnostua mistään muusta kuin omien ongelmiensa voittamisesta ja rat­kaisun löytämisestä niihin. Ottakaamme esimerkiksi autokolarissa vaikeasti vammautunut ihminen. (Oma kokemukseni).

Meillä suomalaisessa yhteiskunnassa lääkärien ammattitaito on maailman huippuluokkaa ja lääkärit ovat yleensä vastuuntuntoisia ja tekevät kaikkensa potilaan pelastamiseksi ja parantamiseksi. Samoin sairaaloissamme ja terveyskeskuksissamme on monia valtavan hyviä hoitajia, todellisia "jumal'olentoja", jotka omalla henkisellä panoksellaan pystyvät vaikeasti vammautuneen ihmisen elämästä elämisenarvoisen tekemään. Mutta sitten. Siinä vaiheessa kun vaikeasti vammautunut ihminen kuntoutuu niin, että hänet voidaan ko­tiuttaa, alkavat sen ihmisen elämän, usein kovaakin kovemmat realiteetit. Yhteiskun­tamme, vakuu­tusyhtiöt jne. pitävät kyllä huolen vammautuneen ihmisen ulkoisista selviytymis­mahdollisuuksista, mutta vaikeasti vammautuneen ihmisen henkisestä jaksa­misesta tässä yhteiskunnassa ei yksikään taho todellista huolta ja vastuuta kanna. (Ei ainakaan meillä Sodankylässä).
     Vielä siinä vaiheessa kun tapahtunut raju kolari on yleisenä puheenaiheena, tai jos vammautuneella on vielä toiveita parantua, monet tutut ja tuntemattomatkin käyvät tervehtimässä. Samoin monien uskonsuuntien uskovaiset kertovat rukoilevansa sen ihmisen puolesta. Mutta sitten. Kun tapaus menettää uutisarvonsa, tai kun merkittävää paranemista ja kuntoutumista ei riittävän nopeasti ilme ne, se ihminen lopulta jää oman onnensa ja oman jaksamisensa varaan. Näin vammautuneesta ihmisestä tulee lopulta kaikkien hyl­käämä "kaatopaikkatavara". Ja nämä ovat niitä elämän kovia realiteetteja, jonka ym­märtävät vain ne, jotka ovat nämä itse läpikäyneet; ja joissa ihmisen henkinen kestävyys perusteellisesti punnitaan. Sama koskee muitakin vaikeita sairauksia tai elämäntilanteita. (Syöpä, halvautuminen, avioerot, läheisen kuolema jne.)

Näissä vaikeissa tilanteissa ihminen tarvitsee kaiken mahdollisen henkisen tuen niin kotoa kuin kodin ulkopuoleltakin. Mutta tämän henkisen tuen on tultava oikeassa sydämentilassa ja oikeista motiiveista. Muussa tapauksessa käy hyvin pian niin, että auttajasta ja tukijasta tulee "lyödyn lyöjä" ja "alas painetun alas painaja", joka on vain lisäämässä sitä kuormaa, mikä ennestäänkin on jo liian raskas kannettavaksi.

Siispä. Kun kohtaat vaikeuksien keskellä ja henkisen kestävyyden äärirajoilla elävän ih­misen, kohtaa hänet lähimmäisenä. Katsomatta hänen ulkoisiin puitteisiin tai muihin hänestä riippumattomiin tekijöihin. Osoita teossa ja totuudessa, että välität hänestä ja tahdot olla hänen rinnallaan hänen vaikeuksissaan. Älä koskaan esitä tai tyrkytä omia teorioitasi. Kukaan ei ymmärrä ihmisen tilannetta paremmin kuin ihminen itse. Kuuntele ja taas kuuntele, mitä hänellä itsellään on sanottavana. Jatka yhteydenpitoa, sillä luottamus sinuun punnitaan ajan mittapuun mukaan. Luo avoimia ja vapautuneita keskus­telu­yhteyksiä. Kunnioita hänen näkemyksiään tai pyri yhdessä vertailemaan näkemyksienne eroja mikäli sinulla on erilainen näkemys jostain asiasta. Käytä vain sellaista puhekieltä, jota hän ymmärtää tai selitä mitä mikäkin termisi tarkoittaa. Anna aikaasi tälle lähimmäisellesi ja anna hänen ymmärtää, että yhteistyönne voi jatkua kauas tule­vaisuuteen. Tällä tavalla sinä viet elämänuskon ja toivoa sinne, niissä elämänusko ja toivo ovat enää vain vähäiset tai jo kokonaan sammuneet ja tällä toiminnallasi sinä autat lähimmäistäsi jaksamaan niissä tilanteissa, joissa hän ei kenties muuten jaksaisi ja vakavammissa tilanteissa voit olla suorastaan hänen henkensä pelastaja. (Itsemurhat ovat vaikeasti vammautuneiden yleisin kuolinsyy maassamme).

3. Aktivoi lähimmäisesi omat henkiset voimavarat.

Toisissa yhteyksissä on ollut puhetta kahden erilaisen lääkärin hoitotyöstä ja niiden tuloksista. Se, että toinen lääkäri pääsi erittäin hyviin lopputuloksiin pelkkien plasebo-lääkkeiden avulla, perustui siihen, että lääkäri pystyi aktivoimaan myönteisellä elämänvii­saudellaan potilaan omat henkiset voimavarat sairaudesta paranemiseen. (Plasebo-lääkkeen teho perustuu potilaan uskoon lääkärin pätevyydestä ja lääkkeen parantavasta vaiku­tuksesta. Siis suggestiovaikutus). Sen sijaan toinen, kirjaviisas, lääkäri asetti omalla tär­keydellään itsensä oman tärkeytensä valtaistuimelle, jolta käsin hän "ulkopuolisena käskijänä" yritti hoitaa potilastaan. Tässä hoitosuhteessa kaikki todelliset kontaktit potilaan ja lääkärin väliltä jäävät saavuttamatta. Potilas itse asennoituu passiivisesti hoitosuhteeseen ja kaiken hoitotyön perustana ovat lääkkeet. Ja vain lääkkeet. Ilman, että potilaan omat henkiset voimavarat olisivat hoitotyössä mukana ja tämäntyyppisissä hoitosuhteissa näitä lääkkeitä tarvitaan todella paljon.
     Nämä samat hoitotyön lainalaisuudet pätevät kaikissa hoito- ja terapiasuhteissa. Ajatellaanpa vaikka vaikeasti halvautunutta tai vammautunutta ihmistä ja hänen kun­tou­tumistaan. Toisen fysioterapautin hoidossa tämä ihminen voi saavuttaa erittäin positiivista kehitystä ja myönteisiä lopputuloksia kun taas toisen fysioterapautin hoidossa saman ihmisen kohdalla ei tapahdu minkäänlaista kehitystä. Tai jos tapahtuukin, niin se kehitys on lähinnä kielteistä. Ja miksi näin?
     Aivan samalla tavalla kuin edellä hoito- ja terapiasuhteissa, näinä ihmisen sisäiset, tiedostamattomat, lainalaisuudet toimivat miltei kaikissa ihmisen toiminnoissa. Voidaan sanoa, että ihminen kestää miltei mitä vain ja pystyy miltei mihin vain kunhan hänellä on pätevä syy kestämiseen ja pystymiseen. Esim. eränkäyntiin innostunut hirvenpyytäjä jaksaa kahlata umpihangessa lähes käsittämättömiä matkoja kun hänellä on pätevä motiivi toiminnalleen. Sen sijaan armeijassa alokas "sippaa" samalla taipaleella monta kertaa sen vuoksi, että ulkopuolisen käskijän käskystä toimi­misesta puuttuvat todelliset motiivit. Eli kielteisen asenteen omannut fysioterapeutti ei pystynyt aktivoimaan kuntoutettavan omia henkisiä voimavaroja tai herätti ne spontaaniin vastustukseen ja seuraukset olivat sen mukaiset.

Nyt kun olemme päässeet perille näistä ihmisen sisimpään kätkeytyvistä voimavaroista ja niitä hallitsevasta lainalaisuuksista, me voimme lähteä määrätietoisesti toimimaan toinen toistemme ja lähimmäistemme henkisen jaksamisen hyväksi. Tässä tehtävässä meidän ei tarvitse, eikä saa, lähteä ylhäältä päin, oman tärkeytemme valtaistuimelta, ohjailemaan tai käskyttämään ihmisiä. Meidän tehtävämme on pyrkiä rakentamaan me-henkeen rakentuvia yhteyksiä vaikeuksien keskellä kamppaileviin lähimmäisiin ja heidän rinnallaan, henkisenä taustavoimana ollen, lähteä motivoimaan ihmisissä heidän omia henkisiä voimavaroja. Heidän itsensä omat vaikeutensa voittaakseen. Kaikki käskytys on haitaksi todellisten yhteyksien luomiselle ja passivoi aina yksilön henkiset voimavarat tai asettaa ne vastus­tamaan. Tämän vuoksi. Antakaamme vaikeuksien keskellä kamppaileville lähim­mäisil­lemme syy elää ja syy voittaa vaikeutensa. Kaikki muu hoituu kuin itsestään. Ja muista­kaamme, että myös pyörätuolikaveri voi elää ihmisarvoista ja onnellista elämää silloin kun hänen henkiset tarpeet ovat tulleet täytetyiksi.