Koko ihmiskunnan vuosituhantinen historia on ollut jatkuvaa olemassaolon ja selviy­tymisen taistelua, jossa on tarvittu hyvää terveyttä ja fyysistä voimaa, jotta elannon hankkimisesta ja turvallisuudesta on kyetty huolehtimaan. Käytännössä tämä on luonut ihmisten ajatustottumuksiin mentaliteetin, jossa on arvostettu juuri terveyttä, voimaa ja nopeutta. Eli fyysisiä suorituksia ja tässä ajattelussa sairaat, vanhukset, invalidit ja vammaiset ovat jääneet kaiken arvostuksen ulkopuolelle – toisen luokan kansalaisiksi ja monet hyvinkin ala-arvoiseen elämään. Kuten lapsuudessa kuulemani vanhain muistelukset tiesivät kertoa.
     Viimeisten vuosikymmenien aikana meillä Suomessa on panostettu yhteiskunnan taholta todella paljon heikommassa asemassa olevien ulkoisten selviytymismahdollisuuksien turvaamiseksi. On vakuutuskorvaukset, eläkkeet, mahdollisuudet asunnonmuutostöihin, henkilökohtaiseen avustajaan ym. jotta invalidit, vanhukset ja vammaiset selviäisivät koti­oloissa. Samoin on palvelutalot jotta kenenkään ei tarvitse entisaikojen tapaan huutolaiseksi päätyä ja joskus hyviin epäinhimillisen kohtelun uhriksi.

Hyvä näin, mutta ongelmana on ollut ulkoisten selviytymismahdollisuuksien turvaamisesta huolimatta se, että invalidien, vanhusten ja vammaisten ihmisarvo ja ihmisoikeudet eivät kehittyneet samassa suhteessa ulkoisten selviytymismahdollisuuksien turvaamisen kanssa ja niinpä mm. invalidit ovat yleisessä ajattelussa ja myös viranomaistoimissa usein vieläkin sellaista ”hylkysakkia”, joiden ihmisarvosta, asiasta ja oikeuksista ei tarvitse piitata. Ainakaan Sodankylässä.

Tämä vammaisiin kohdistunut ylimielinen ja piittaamaton asenne ei ole ollut vain kotoinen ilmiö. Tämä on ollut maailmanlaajuista ja näkynyt mm. siinä, että olipa kysymyksessä talvi- tai kesäparalympialaiset, siellä ovat vammaiset saaneet TV:n uutiskuvien mukaan kilpailla keskenään ja tyhjille katsomoille; ja jos joku suomalainen on kultaa voittanut, tästä on ollut vain pieni uutinen jossain lehden sivuntäytteenä.
     Todellisen muutoksen tähän toi nyt syyskuussa Pekingissä pidetyt paralympialaiset. Siellä oli ensimmäistä kertaa katsomot tupaten täynnä ja vammaisurheilijat olivat yleisessä arvostuksessa ensimmäistä kertaa tasavertaisia urheilijoita terveiden kanssa. Samoin televisiossa ja lehdistössä vammaisten kilpailut saivat huomiota enemmän kuin koskaan ennen ja yhtenä piirteenä muuttuneessa asennoitumisessa on sekin, että vuoden urheilijaa valittaessa vammaiset ovat nyt samalla viivalla terveiden urheilijoiden kanssa.


Tarvitaan jatkuvaa ponnistelua

Vaikka tapahtuneet muutokset suhtautumisessa vammaisiin ovat olleet todella myönteisiä ja enteilevät kokonaan uuden aamun kajastusta meille invalideille, meidän ei kuitenkaan saa jäädä lepäämään laakereillamme ja tuudittautua siihen väärään uskoon, että kaikki hoituu kuin itsestään. Ennen kaikkea meidän itsemme on tiedostettava oma ihmisarvomme ja oikeutemme sekä ne mahdollisuudet, joita meillä on vaikuttaaksemme yleisessä mieli­piteissä ja ihmisten ajatustottumuksissa sekä viranomaistoiminnassa tapahtuvaan kehi­tykseen. Suomi on ratifioinut monet kansainväliset ihmisoikeussopimukset, joissa on sää­detty myös vammaisten oikeuksista. On säädetty mm. että viranomaisten ja tuomio­istuinten on aina päätöksiä harkitessaan otettava huomioon vammaisuudesta johtuvat erityistarpeet. Tämäkin säädös on kuitenkin kotoisessa viranomaistoiminnassa ja oikeus­käytännössä vielä täysin hakusessa vaikka Suomi on sitoutunut tätä noudattamaan.
     Samoin kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on säädetty, että vammaisilla on oikeus positiiviseen erityiskohteluun silloin kun pakottava tarve sitä vaatii. Eli silloin kun vammautunut ei selviä terveiden ehdoilla, hänellä on oltava oikeus poikkeuksiin kun tarve vaatii eikä tästä aiheudu kohtuutonta haittaa tai vaaraa muille. Samaa on vakuuttanut myös oikeusministeri Johannes Koskinen Suomen Valtakunnallisen vammaisneuvoston järjestämässä vammaisten ihmisoikeuksia ja syrjinnänkieltoa koskevassa seminaarissa Helsingissä 20.10.2000:

"Perusoikeusuudistuksessa täydennettiin yhdenvertaisuussäännöstä erityisellä syrjintäkiellolla. Kiellettyjen syrjintäperusteiden esimerkkiluettelossa mainitaan myös vammaisuus. Syrjintänä ei pidetä heikommassa asemassa olevan ryhmän positiivista erityiskohtelua, jos se on tarpeen tosiasiallisen tasa-arvon turvaamiseksi."

Tässä siis pari esimerkkiä niistä näkökohdista, jotka vaativat vakavaa huomiota ja epäkoh­tien yleiseen tietoisuuteen saattamista jotta näihin epäkohtiin saataisiin ihmisten ajatus­tottumuksissa, viranomaistoimissa ja oikeuskäytännössä korjauksia.

Meille suomalaisille on jo Suomen perustuslain 2 §:n toisessa momentissa turvattu oikeus vaikuttaa yhteiskunnassamme tapahtuvaan kehitykseen ja tämä oikeus koskee myös meitä invalideja. Katkelma oikeusministeri Johannes Koskisen puheesta kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman avausseminaarissa Helsingissä:

"Kansalaisvaikuttaminen ei synny valtion toimin, vaan aktiivisten kansalaisten vapaana ja vapaaehtoisena aatteellisena toimintana. Silti julkinen hallinto voi toimia monin tavoin kansalaisvaikuttamisen hyväksi. Pyrimme arvioimaan kansalais- ja järjestötoiminnan tutkimus-, koulutus- ja kehittämistarpeet sekä selkeyttämään ja yksinkertaistamaan kansalaisyhteiskunnan säädöspohjaa. Julkisen vallan tulee osaltaan kehittää perinteisiä ja uusia kansalaisvaikuttamisen keinoja. Hallinnolla pitää myös olla tarpeelliset työkalut ja asenteellinen valmius keskusteluun kansalaisten kanssa. Edustuksellisen demokratian rinnalle ja sitä tukemaan tarvitaan uusia kansalaisten kuulemisen ja suoran osallistumisen muotoja. Niissä on mahdollista käyttää myös tietoyhteiskunnan tuomia uusia tietoverkkoja ja digitelevisiota. Kaikkia näitä arvioidaan, tutkitaan ja kehitetään politiikkaohjelman hankkeissa."

Edellä olen luonut lyhyen katsauksen todella myönteisiin muutoksiin ihmisten asen­noitumisessa meitä invalideja ja vammaisia kohtaan, kuin myös pariin epäkohtaan joihin vielä perusteellisia korjauksia tarvitaan. Näitä korjaamista vaativia epäkohtia on kuitenkin huomattavasti enemmän ja tarvitsemme jatkuvaa kehityksen seuraamista, epäkohtien julkituomista ja asioihin vaikuttamista, jotta liikkeelle lähtenyt myönteinen kehitys ei pysähdy ja jää puolitiehen. Meidän on vastuu tapahtuvasta kehityksestä ja tähän yhteiseen vastuunkantamisen rintamaan tarvitaan jokaista meitä; tukemaan toinen toisiamme ja huolehtimaan siitä, että kenenkään ihmisarvoa ja oikeuksia ei loukata.

Hyvää alkavaa talvea ja voimia jaksamiseen kaikille toivottaa

Leo Salmela
Varapuheenjohtaja