Tunnusomaista maamme ulkopoliittisessa imagossa on viimevuosien aikana ollut aktiivinen kiinnostus niin Kiinassa kuin muuallakin maailmalla esiintyviä ihmisoikeusrikkomuksia kohtaan. Erityistä aktiivisuutta ihmisoikeuksien puolustamisessa on osoittanut nykyinen presidenttimme, Tarja Halonen, joka mm. EN-puheenjohtajamaan ulkoministerin ominaisuudessa otti voimakkaasti kantaa mm. Kiinan ihmisoikeuskysymyksiin sekä Itä-Euroopan maiden lastenkodeissa havaittaviin puutteisiin. Tällä ulospäin suuntautuvalla ihmisoikeusaktiivisuudella annettiin maailmalle kuva siitä, että olemme ihmisoikeuskysymyksissä maailman mallivaltioita; ja että meillä ei ole minkäänlaisia ongelmia ihmisoikeuskysymyksissä.
    Todellisuus on kuitenkin kokonaan toinen. Jo syksyllä 1996 ilmestyneessä Kelan sanomissa varatuomari Juhani Parkkari kiinnitti erityistä huomiota niihin puutteisiin, joita mm. vanhusten ja vammaisten ihmisoikeuksien toteutumisessa maassamme on ja kehotti aktiiviseen toimintaan maamme ihmisoikeustilanteen korjaamiseksi yleisen mielipiteen ja asenteiden tasolla kuin myös peräämään ihmisoikeuksia esim. Oikeuskanslerin virastosta saakka.
    Nyt tästä varatuomari Parkkarin haastattelusta on kulunut aikaa kuusi vuotta, mutta mitään korjauksia invalidien, vanhusten, vammaisten tai muutoin vähempiosaisten asemassa ei ole tapahtunut. Päinvastoin. Sitä mukaa kuin maamme virkamiesten virkamiesmoraali rappeutuu, sitä vaikeampaa on kovaosaisten saada ääntään kuuluviin ja asialleen oikeutusta. Pahimmassa tapauksessa voi käydä niin, että keskeisiä ihmisoikeuksia perätessään kansalainen voi joutua jopa poliisin taholta suoranaisen vainon kohteeksi, valheellisesti syylliseksi lavastetuksi tai jopa suoranaisen oikeusmurhan uhriksi. Niin kuin omakohtaiset kokemukseni Sodankylässä osoittavat; ja joiden tutkintaa ollaan nyt harkitsemassa.

Meillä Suomessa on kaiken aikaa korostettu sitä, kuinka maamme on oikeusvaltio; ja että kansalaisten oikeusturva toteutuu käytännössä. Todellisuus tässäkin on kuitenkin toinen. Kansalaisen oikeusturva voi toteutua vain siinä tapauksessa, että vääryyttä kärsimään joutuneella on riittävästi varallisuutta voidakseen palkata pätevän asianajajan oikeuksiaan puolustamaan. Samoin yhteiskunta kustantaa oikeusavun riittävän varattomille. Sen sijaan huomattava osa kansasta, invalidit, vanhukset, vammaiset ym. kuuluvat siihen varallisuusluokkaan, etteivät saa minkäänlaista ilmaista oikeusapua mistään; ja kuitenkaan omat varat eivät riitä esim. käräjöintiin. Varsinkin, kun asian lopputulos voi pykäliä veivatessa muuttua miksi tahansa ja todellinen oikeus jää kustannuksista huolimatta saavuttamatta.

"Musta on miehen sielu silloin kun se tuntee kokeneensa vääryyttä", sanottiin nuijasotaa kuvaavassa TV-ohjelmassa ja niin monen kohdalla tämä "mustasieluisuus" pitää maassamme paikkansa. Yksi perusvaikeus maassamme on myös se, että meiltä puuttuvat sellaiset järjestöt, jotka toimisivat aktiivisesti vääryyttä kärsimään joutuneen henkisenä tukena ja rinnalla olijana ja yksin tällaiset tilanteet on äärimmäisen raskasta kohdata.
    Tämän puutteen korjaamiseksi on tarpeen herättää uudelleen henkiin Muskettisotureiden jalo periaate "Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta" ja lähteä rakentamaan meille Sodankylään kuin kaikkialle muuallekin sellaista vapaaehtoisuuteen perustuvaa organisaatiota, jossa lähdettäisiin määrätietoisesti toimimaan totuuden ja oikeuden puolesta vääryyksiä vastaan. Olemaan niiden rinnalla, jotka ovat joutuneet vääryyttä kärsimään; ja jotka eivät ole mistään oikeutusta asialleen saaneet.
    Maailma ja maamme on ihmisoikeuskysymyksissä ja kansalaisten oikeusturvan toteutumisessa juuri sellainen, jollaiseksi se on muotoutunut; tai jollaisena sen annamme olla ja niin kauan kuin asennoidumme "olenko minä veljeni vartija" -periaatteella, meillä ei ole toivoakaan muutoksesta parempaan ja niin yksittäiset vääryyden uhrit saavat olla yksin ja nuolla haavansa kukin tavallaan. Vain aktiivinen yhteistyö ja epäkohtien kuin myös uusien visioiden esillä pitäminen voi muuttaa yhteiskuntaamme kohti uutta ja parempaa tulevaisuutta - kohti parempaa maailmanaikaa, jossa myös invalidien, vanhusten, vammaisten ja muiden kovaosaisten on hyvä elää.

Leo Salmela
Sodankylä

20.12.2002